21. tammikuuta 2018

TELEVISIOMAINOKSEN METSÄSTYSTÄ

Paiskin kohtuullisesti eilen pakkaustöitä. Välillä vuoteen päällä lepäämässä ja taas hommiin. Parvekkeelta lyhtyjä ja kukkapurkkeja. Loput myöhemmäksi. Soitin K:lle. Valitteli, ettei voi tulla auttamaan. Juttelimme pitkään kaikenlaista ja maailmankin menosta. Oli ollut äänestämässä.

Illalla katselin televisiota ja vahtasin yhtä mainosta. En muista, mitä mainostettiin, ja se olisi kiinnostanut tietää, muuten sen tiedän ja muistan. Siinä vilahtaa  Johannes Vermeerin Turbaanipäinen tyttö sekä Georges Seuratin Kylpijät Asniersissa. En nähnyt mainosta. Kun en nähnyt, niin tuijotin kuvaruutua kanavia vaihdellen tylsin tuntein, eikä mikään ollut mieleen. Menin lukemaan ja nukkumaan. Ove on joutunut pelastamaan Parvanehin kanssa kylmettyneen kissan.

Luovin kotona muuttolaatikoiden välissä kapeissa käytävissä. Näyttää, kun olisin pahimman laatuinen hamstraaja, joista tv näyttää kohtaloita. Tänään jatkuu laatikoiden täyttäminen, paketoiminen  kuin myös hämmästely: onko mulla vielä tämäkin tallella?

Kirjoitin Italiaan postikortin ja kerroin uuden osoitteen. Kuvapuolella hyvin luminen ja talvinen kuva Snellmaninkadulta vuodelta 1943. Lapiomiehet töissä ja ratikka jumissa kiskoilla. Ja ratikassa on vain yksi ajovalolamppu edessä!!  Hirmuinen lumivalli torttuvallin reunalla. Ihmiset kävelevät kapeassa kourussa. Valokuvannut Pekka Kyytinen (1906-1974). Olen joskus näitä postikortteja ostanut Museokaupasta. On hauska lähettää ystäville kuvia millaista Stadissa oli silloin ennen.

Prahan keskustassa oli tulipalo. Huolestuin kovasti, koska Praha on minulle mieleisin kaupunki, jossa olen ollut. Se "otti" minut heti ja pitää yhä lempeästi otteessaan. Tuskin on vaurioitunut. Kestihän se kuin ihmeen kaupalla sodankäynninkin, vaikka moni Euroopan kaupunki pommitettiin tuusan nuuskaksi.



20. tammikuuta 2018

KYPÄRÄ

Pelkästä järkytyksestä olin päivän kirjoittamatta blogia. Järkytys tuli siitä, että liikenneonnettomuuksien tutkijalautakunta suosittelee (määrää?) kypärän pitämisen rollaattoria käyttävälle. Minä en tule käyttämään!!! Sanon sen tässä ja nyt, sekä vannon kiven ja kannon kautta. Olen aivan täyspäinen, näen ja kuulen hyvin, en kompuroi, minua ei pyörrytä, en kaatuile, kävelen ripeästi rollaattorin kanssa korkkareissani, eikä kypärä mahdu päähäni, koska siinä on aina hattu, joka on nyt talvella lammasta. Rollaattoria lykin lonkkaleikkauksen seurauksena, myös siksi että lonkka ei kestä kantamista kauppareissuilla. Ja kuka sitä kypärän käyttöä valvoisi? Tuleeko sakkoa, jos ei käytä? Ymmärrän joidenkin henkilöiden kaatuilemisen  pelossa ja/tai erilaisten vammojen takia tarvitsevan kypärää. Mutta pakkokäyttö kaikille on minusta epäkohteliasta ja yksilön vapauden riistoa, ihmisen oman päätäntävallan aliarvioimista. Rollaattorin käyttäminen jo itsessään erottaa muista ihmisistä eri kastiin ja nyt vielä kypärällä korostetaan erilaisuutta. Toisen maailmansodan aikana juutalaisten oli pidettävä keltaista daavidintähteä erottuakseen arjalaisesta väestöstä!

Kirjat on pakattu!! Makuuhuoneen ja eteisen matto rullalla. Muutama astiakaappi tyhjänä. Horstin valokuva hävinnyt saamastani sähköpostista. Ruodusta poikettu ja syöty lihapullia ja perunamuusia ranskalaisen punaviinin kanssa. P-D oli. Yksittäisten asuntojen  kylpyhuoneremppa aloitettu talossa. Tähän asuntoon ei tarvitse tehdä mitään. Mutta pauketta ja vesikatkoja on alvariinsa. Aamutoimet suoritettava seitsemän maissa, kun vielä vesi hanoista lorisee. Tänään lauantai ja oletan työmiesten siirtyneen viisipäiväisen työviikon suomana viikonlopun viettoon.

Lukemisessa olen takaisin Ovessa ja seuraan suurella kiinnostuksella maahanmuuttaja Parvaneh-rouvan yritystä saada Ove ymmärtämään mamuja naapureina. Parvaneh on iloinen ja ystävällinen ihminen, jota ei hämää Oven erakkomaisuus ja jääräpäisyys, ennakkoluulot kaikkea uutta kohtaan. Kirja on hyvä opas ulkomaalaistaustaisten ihmisten hyväksymiseen  joukossamme. Maailma on nyt sellainen, että ihmiset muuttavat maasta toiseen, asettuvat luoksemme ja heidät on vastaan otettava. Kirjailija Fredrik Backman puhuu kirjassaan Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove) lämminhenkisesti ja rakastavasti kaikesta siitä, mikä kuuluu elämään. Kuolemakin.



18. tammikuuta 2018

"MUN STADI" ON NYT LUETTU

Lonkka kipeä! Tämä vaatii huutomerkin. Paiskin eilen töitä, pakkasin, nostelin, kannoin ja totaalisesti väsyin. Välillä pitkäkseen ja lisää Panadolia. Soitin L:lle. Lähtee A:n kanssa ensi kuussa Kapkaupunkiin. Suunnittelevat safaria. Viisi suurta ja sitä rataa.

Olen lähdössä kauppaan. Vien lotonkin. Kaupasta P-D:lle ja minulle huomiseksi ruokaa. Herkun ruokaa. Käppäiltävä Itiksen Stockalle. Pitää ehtiä ennen muuttolaatikoiden tuloa. Olen jo totaalisen väsähtänyt pakkaamiseen. Mitä varten ihminen kerää tavaraa? Paljosta olen luopunut ja paljosta luovun. Aina maallista mammonaa riittää. Iso osa aivan turhaa kamaa. Joskus ei ole ollut.

Illalla jatkoin vuoteeseen mätkähdettyäni Tervomaan kirjaa. Samat jorauspaikat kuin minullakin siinä iässä, samat elokuvateatterit, samat gartsat ja puistot. Raija Tervomaa liikkui muuallakin kuin Sörkassa. En minäkään aina Töölössä ollut. Ratikoilla kuljettiin, käveltiin ja pyörälläkin ajettiin. Meidän Messeniuksenkadun jengi pyöräili Seurikseen ja Humallahden uimalaan. Jälkimmäistä ei enää ole. Joskus sentään uimastadikallekin. Se valmistui 1940 ja piti olla olympialaisissa käytössä. Syttyi sota ja Helsinki sai olympialaisensa vasta vuonna 1952.

Luin ja luin ja pääsin viimeiselle sivulle ja niin päättyi Mun Stadi. Raija Tervomaa on ollut opettaja ja kirjassaan hän puuttui suomen kieleen muun muassa sä-passiiviin, niinku-sanaan ja sanaan "juurikin". Puhuu näistä kammotuksista ystävällisesti ja kantaa ottamattomana. Ehkä punakynää ajatuksissaan käyttäen. Nykyisin eläkkeellä, mutta aktiivinen, suuren perheen isoäiti, rakastaa slangia ja on stadilainen. Kiitos kirjasta!

A:lta tuli eilen myöhään illalla meili. Palautunut Saksasta kotiinsa Espanjaan. Tekee kotonaan remppaa ja toivoo, ettei koiransa pure työmiehiä. Toivotti minulle jaksamista muutossa. Danke!









MUN STADI

17. tammikuuta 2018

MISSÄ KUMMASSA ON MUUMILAAKSO?

Hommia tuli eilen tehtyä. Tuli syötyäkin. Ja tuli juteltua. Tuli P-D. Tänään jatkuvat minun työni, kunhan tästä tokenen yön jälkeen. Pyysin muuttofirmasta lisää laatikoita. Duunia riittää.

HS paneutui asiaan onko Muumilaakso Suomessa? Tätä kysytään Japanissa?  En ole asiaan perehtynyt, mutta nyt sitä harkittuani ajattelen, ettei se välttämättä juuri Suomessa ole. Voi olla missä vaan tai ei missään.  Tätä kiperää kysymystä, onko Muumilaakso Suomessa, on kysytty viralliselta taholtakin muun muassa Suomen lähetystöstä Tokiossa. Ei osattu sielläkään sanoa. Muuttaako tämä epätietoisuus nyt japanilaisten rakkauden Muumeja kohtaan? Miksi muuten japanilaiset rakastavat Muumeja? M:llä on Japanissa työskentelevä ystävä ja M kysyi häneltä. Syy saattaa olla Muumien pyöreys ja pehmeys, selkeät kropan linjat ja tietysti myös henkisellä tasolla heidän filosofiansa. Minusta tämä ei ollut tarpeeksi kattava vastaus, sillä Japanissa rakastetaan Muumeja hullun lailla ja olennot on kuvattu myös Japaniin lentävissä koneissa. Japanilaisten tunnetta Muumeja kohtaan tulisi ehdottomasti tutkia tarkemmin jopa tieteen avulla. Minusta tämä on myös tärkeä asia: missä on Muumilaakso? Missä valtiossa? Jos joku tietää, kertokoon vaikka kommentissa minulle.

Pakkaspäiviä ja lunta luvassa. Talvea ainakin tiedossa. En hurraata huuda. Aion huomenna liikkeelle on nyt sitten millaista vaan ulkona. Jos talvista, en hämmästele. Enkä halua seurata jonkun säärintaman lähestymistä netin kautta. Jos kysymyksessä olisi vihamielinen sotajoukko, voisin sen tehdä ihan sen vuoksi, että voisin pinkaista alta pois. Nappaisin mukaan rollaattorin ja puhtaat alusvaatteet, pyykinpesuainetta ja hapankorppuja, kiharrusraudan ja Chanel 5.

Hain Teliasta lähetetyn paketin. Missä on Gunillantie oli kysymys, joka rankasti askarrutti. Posti on nimittäin siellä. En ollut kuullutkaan Gunillantiestä, jos nyt muistakaan näillä main. Katsoin netistäkin. Sitten päätin rohkaistua ja mennä Postiin Eastoniin.Siellä se paketti oli ja päätin unohtaa kysymyksen, missä on Gunillantie. Tähän Postiin menin Kauppakartanonkadulta.

16. tammikuuta 2018

AAMUTSUFEEN AIKAAN

Ajattelin jo viime vuonna  ostaa Raija Tervomaan  uuden kirjan. Nyt olen sen tehnyt. Mun Stadi. Enkä malttanut olla sitä selailematta jo kauppakeskuksen lepopaikalla. Tervomaa on Sörkan friidu, kuten minä Töölön. Sörkka on hiukan minulle jäänyt vieraaksi, mutta toki tunnistan paikat, joista Tervomaa lapsuudestaan kertoo. Slangilla. Tuo slangi on minun aikani slangia, ei vanhempaa, ei uudempaa. On kuin olisi jossain kaukana vuosien takana, jolloin me Lintsillä skagattiin vuoristoradas. Ekaan vaunuun en ikinä mennyt. Karusellissa ei skagattu niin paljon ja kuten Tervomaa kertoo "se skulas posetiivimusaa". Paul Anka kävi laulamassa Lintsillä 1959 ja friidut kirku. Kirkuvat vieläkin, mutta muille. Kundit stikkas boltsii ja vedenneito putos. Kliffaa katseltavaa, vaikka me friidut emme neitoja pudottaneetkaan. Samat muistelot Tervomaalla kuin minulla. Alan kirjaa lukea. Palaan kauaksi aikojen taakse ja olen taas pikku friidu Tölikästä.

P-D tulee tänään. Olen vielä yöpaidassa ja piakkoin suihkussa. Latte edessäni parastaikaa. Eilen joku ulkomaalaistaustainen herraihminen sanoi jotain kauppakeskuksen käytävällä minulle kielellä, jota en ymmärtänyt. Tulkitsin sen ystävälliseksi, koska sitä seurasi kaunis hymy. Tämän kaltaiset pienet episodit tuntuvat hyvältä. Sanoinkin tässä kerran lääkärilleni imeväni kaikki sisälleni ja häpeämättömästi niistä nauttivani. "Niin sun pitääkin", sanoi tohtori.

Ja nyt mun pitää mennä suihkuun, koska kahvikin loppui kupista. Tarjoan P-D:lle mansikoita. Ja syön itsekin. Njam, njam.

15. tammikuuta 2018

MORGAN FREEMANIN IHMISIÄ MAAILMALLA

Järjestystä ja rutiineja rakastavan sankarin, Ove, lailla minullakin on kaksi "pakollista" tehtävää aamuisin. On saatava aamulatte ja kirjoitettava blogia. Siinä!  Jälkimmäinen on juuri menossa ja kahvi tulee aivan pian.

Katselin televisiosta Morgan Freemanin Ihmisyyden äärellä-dokumenttisarjan ensimmäisen osan. Freeman etsii vastauksia. Tutkii ja haastattelee mitä eroja tai yhtäläisyyksiä on ihmisten ja heidän kulttuuriensa välillä, miten saada sodankäynnit kuriin, erimielisyydet eri uskontokuntien kannattajien kesken, rajaviivojen epäselvyydet, ikivanhat kaunat historian hämärästä...  Freeman matkustaa, kysyy, on objektiivinen, kantaaottamaton haastattelija. Käy Ruandassa, missä 800 000 huttua ja tutsia sai kansanmurhassa surmansa vuonna 1994. Matkustaa Boliviaan Tinku-juhlaan, jossa tappeluesityksillä pyritään välttämään heimojen kesken syntyvät konfliktit. Morgan Freemanin samettinen ääni täytti olohuoneeni ja olin näkevinäni hänen ruskeissa silmissään kyyneleitä kuunnellessaan tarinoita ihmisten kuolemaan johtavista ongelmista. Koska me opimme? Emme ikinä.

E vastasi eilen puhelimeen. Nollakeli Oulussa. On käynyt konserteissa, menee teatteriin, kävelee lenkin päivittäin. Vetreä ja vireä ystäväni. Kesällä matkustan hänen luokseen. Tämän olen jälleen kerran päättänyt.

Tänään liikkeelle kunhan olen selvittänyt itseni sen mukaiseen kuntoon. Mutta ensin kahvia ja päiväkin saisi valjeta.

14. tammikuuta 2018

HAUKI ON KALA, HAUKI ON KALA

Luin Helsingin Sanomista, että kaikki nykylapset eivät tiedä, mikä on kala! Ennen lehmä oli ainakin kaupunkilapsille tuntematon olento. No, jos kala kauppiaalta ostetaan fileenä, niin eihän lapsi voikaan tietää, miltä se näyttää kokonaisena fileineen päivineen ja että se on silloin kala. Pakastepakkaukset hämäävät vielä enemmän. Kalapuikot! Sitten on vielä kalakukko, joka sekoittaa lopullisesti. Kala vai kukko? Tietääkö lapsi, mikä sitten on kukko? Kanan ehkä paremminkin. Lammas on tuttu wc-paperimainoksista. Vuohi taas ei ehkä niinkään. Hevonen tunnetaan. Joulupukki ajaa semmoisella joskus ja poni on monelle lapselle rakas ja omistamisenkin kohde.

Afrikan lapset eivät liioin tunne eläimiä, joita kuvitellaan tepastelevan kaikkialla siellä. Kaupunkien koululaisille eivät leijonat ja paviaanit ole suinkaan tuttuja, ei edes tavattuja. Liekö kalakaan tuttu juttu, jos ei asuta vesistön lähellä? Minun kouluaikanani oli luokan seinällä kuvia kaloista ja muista tutuista eläimistä. Siihen aikaan me tiesimme! Minun äitini ei syönyt kalaa, eikä siitä mitään koskaan valmistanut. Ravintolassa isä ja minä söimme aina kalaa. Minä näin kauppahallissa kaloja. Isä kalasti aina tilaisuuden tullen. Myöhemmin mökkiaikana kalastin minäkin joko ongella tai virvelillä. Matoa koukkuun en pannut. Se oli sitä aikaa, kun luonto oli lähempänä ihmistä kuin nykyisin. Kalat ostettiin kokonaisina, kotona fileoitiin. Lapset tunnistivat kalan. Ehdottomasti.

Eilen ahkeroitsin niin, että olin suorastaan itsestäni ylpeä. Minäpä luettelen. Vaihdoin pölyimuriin pölypussin ja imuroin. Pyyhkiskelin pölyt pinnoilta. Kiipeilin tikkailla ja ulotutin itseni ylähyllyille. Otin tavaraa alas. Pakkasin. Paistoin broileria sekä kalkkunaa. Pyyhin Sinipiialla keittiön lattian. Soitin E:lle, mutta ei vastannut. Puhdistin kylpyhuoneen lattiaviemärin. Päätin katsella Morgan Freemanin dokumentin ihmisyydestä. Katsoin illalla oikean lottorivin, enkä voittanut edes kymppiä. Lonkka kenkkuili, mutta mieli oli hyvä kaiken raskaan raadannan jälkeen.

Tänään olisi tavan mukaan lepopäivä, vaan kun ei ole. Pakkaan.