20. marraskuuta 2017

ITÄKESKUKSEN KULTTUURIA

E soitti. Oli ollut Waltteri Torikan konsertissa. Torikka laulanut "kevyitä" ja pari Bizetin Carmenista. E on enemmän klassisen musiikin ystävä, että tämä konsertti saattoi olla jonkunlainen uhraus. E laulaa itsekin. Minä en vuosikausiin ole ollut missään konsertissa, vuosikymmeniin siis. Jos asuisin vielä Katajanokalla, saattaisin mennä. Matka kulttuuriin on lyhyempi kuin täältä ja illalla pimeällä on ikävä rämpiä metrosta kotiin.

Kun melkein aina tätä Itäkeskusta mollaan, niin nyt on sopiva hetki kertoa Stoasta. Se on täkäläinen kulttuurikeskus, jossa joskus muinoin olen minäkin ollut muutaman esitelmän kuuntelemassa. Stoassa on teatterisali, musiikkisali, kirjasto, työväenopisto. Stoan rakennus valmistui vuonna 1984. Sinnekin on kävelymatka, joka ei ole mukava pimeimpänä vuodenaikana. Katajanokalta kulkee ratikka vaikka oopperalle, musiikkitalolle, teattereihin...  Ovelta ovelle. Kaikki siellä. Täällä vain Stoa ja kaksi isoa kauppakeskusta. Joista toiseen tulee elokuvateatteri. Niin, on täällä myös ravintoloita. Yhdessäkään en ole ollut. Asukkaita vajaa 5000. Saman verran suunnilleen kuin Skattalla. Muuta yhteistä ei sitten olekaan. Töölössä 30 000. Töölöön kuuluu Etu- sekä Taka-Töölö (minä asunut kummassakin), alue siis paljon suurempi kuin Itäkeskus tai Katajanokka.

Panin illalla herätyskellon aamuksi soimaan, kun vesikatko alkaa klo 8. Kävin jo suihkussa ja nyt on tietysti aamulatten vuoro. Maapallon pyöriminen hidastunut. Pitääkö olla huolissaan? Minua kaikki tämmöiset ilmiöt hiukan hämmentävät, kun ihminen ei asioille mitään voi. Meteoriittienkin pyrähdykset avaruudessa panevat miettimään, jysähtääkö Maahan? Kaikki kanttuvei?

Tänään kuitenkin vielä pyörimme turvallisesti, eikä taivaalta taida tipahdella muuta kuin vettä, räntää ja lunta.

19. marraskuuta 2017

VESIKATKO

Löysin vanhempieni "Saunakirjan" kirjahyllystä. Vieraskirja. Heidän ystäviään käynyt kauan sitten heidän mökkisaunassaan ja panneet kirjaan värssyt ja nimet. Yksi "värssy" on pikkutuhma! En kirjoita tähän. Hävitän kirjan. Sillä ei ole mitään merkitystä niille, jotka kaivelevat jäämistöäni minun jälkeeni. Olenhan pannut roskiin kaikki valokuva-albumitkin. Vain joitakin irtokuvia säästänyt katseltavakseni jonain sadepäivänä. Nyt muuten sataa, mutta en ole valokuvatuulella.

Lipittelen tässä jo aamukahviani. Harakankellomukista. Tulee kesä mieleen. Ulkona säkkipimeää, mitä nyt katuvalot loistavat. Jokunen auto ja jokunen jalankulkija kadulla. Lunta en kaipaa, vaikka moni niin tekee "valoisuuden takia". Näytän ehdottomasti paremmalta hämärässä ja pimeässä. En haikaile lumessa kulkemista, rollaattorin lykkimistä. Vaikka aina vertaan sitä pyörätuolin työntämiseen ja on siis paljon kevyempää puuhaa. Oli aikamoista kamppailua saada paksussakin hangessa, sanon hangessa ja tarkoitan sitä, tietä raivatuksi meille. No, "kamppailisin" mukisematta vieläkin, jos saisin puolison takaisin! Yhä kahdenkin vuoden jälkeen kuullessani kolauksen, ajattelen "hän tulee kotiin". Sitten on taas hiljaista. "Hei kulta, mä tulin jo", onkin pelkkää mielikuvitusta.

Alakuloa? No joskus ja vähän tänään.

En viitsi joutua paniikkiin huomisen vesikatkon takia. Se on kummallinen juttu, ihan totta, panikoin asiasta ja täytän vedellä kaikki astiat. Vaikka tiedän, että vettä saa muutaman tunnin kuluttua. Mitä tapahtuisi, jos ei olisi vettä? Siis suolatonta. Sen hanasta saaminen on itsestään selvyys. Jossain päin maailmaa kävellään kilometrikaupalla saadakseen ämpärillisen. Miltä se tuntuisi? Joku jossain konttaa armottoman auringon alla laajalla aavikolla, vettä ei ole, juo virtsaansa, näkee näkyjä vedestä, polttaa nahkansa, nääntyy, on yksin ja  haluaa edes pienen tilkan vettä, vain hiukan kostuttaakseen huulensa, hiekkaa, hiekkaa...  Olen katsellut liikaa elokuvia Saharasta.

Katselen tänään kakkoselta vetisen matkaohjelman Amazonilta.






18. marraskuuta 2017

LÄNSIMETRO ALOITTI

Ilman suunnitelmaa ja herätyskelloa heräsin aamulla niihin aikoihin, kun länsimetro aloitti toimintansa. HS netissä näytti suorana metron kulun ja asemien juhlahumua. Ihmisiä väkevä määrä asemilla ja junissa, tungosta, musiikkia, laulua, toimittajat kyselemässä tuntoja, lapsia, aikuisia, koiria ja kello oli juuri lyönyt viisi. Katselin meininkiä läppärin ruudusta vähän aikaa ja kuuntelin kehuja ja haukkuja metrosta Espoossa. Joiltakuilta mutkistuvat matkat, toiset junasta hyötyvät.

Olen ensimmäisen metromatkani ilmeisesti tehnyt Tukholmassa ja sitten monissa maissa ja kaupungeissa ennen kuin astuin Helsingin metroon sen valmistuttua. Se oli tänne itään ja sitä junaa nykyisinkin käytän. Ensi viikolla taas. Viikonlopun aion maleksia kotona. Jos vaikka saisin luettua neandertalilaisen loppuun. Muitakin lukemattomia ja kesken jätettyjä yöpöydällä joukossa molemmat Morset ja Adam Dariukset. Olen kirjasta toiseen hyppelijä. Lienenkö lukenut yhtäkään kirjaa koskaan loppuun asti yhtä kyytiä ilman vierailua jonkun toisen kirjan sivuilla?

Alanyasta sain puhelimitse terveisiä H:lta. Aurinko paistaa ja plusasteita 25. Kolme kuukautta kestänyt rupeama Turkissa alkaa olla lopuillaan ja parin viikon kuluttua H on taas Helsingissä. Kerroin koleaa ja sateista olevan, pimeää ja joulun odotusta.

Menin HS:n livelähetyksen katselemisen jälkeen takaisin nukkumaan ja nyt vastikään uudestaan heräsin. Naputtelen tämän, sitten suihkuun ja vähitellen lounaan tekoon. Uunijuureksia jäi eilisestä, salaatti ja broileria seuraksi. Joskus ajattelen, miltä taas tuntuisi valmistaa ruokaa kahdelle? No, P-D on kanssani syönyt, mutta -häpeä kyllä -  olen Herkusta hakenut valmista. Enää ei innosta kokkaaminen, enkä välitä katsella televisiostakaan. Hyllyssä on vielä kymmeniä keittokirjoja, vaikka olen suurimmasta osasta luopunut. Taas karsittava. Mitä niitä siellä säilyttää? Tyhjän panttina. Saan tilalle kunnon lukemista.


17. marraskuuta 2017

KOHTELIAISUUTTA

Kyllähän minä Stadiin eilen menin. Taas Stockan kenkäosastolle ja nyt ostin saappaat. Kuin myös jälleen First Loungeen lattelle. Ja Herkkuun. Istuin penkillä maksamisen jälkeen ja katselin ihmisiä. Ykskaks silmiini osui kassarouva, jolle vuosikausia olen maksanut. Hän muisti! Tervehti iloisesti. Tuntui niin mukavalta, kun menneeltä ajalta vielä minut tunnettiin. Hyvillä mielin lähdin metroon.

Leimatessani lippua ennen hissiä, joka vie alas metroasemalle, seisoi herrahenkilö myös hissiä odottamassa. Hän piti ovea auki kunnes sain lipun leimattua. Hän oli varmasti joskus nähnyt parempiakin päiviä. Mitä lie tapahtunut? Kiitin häntä huomaavaisuudesta. Sanoi hississä "Vaikka nyt olen tällainen, niin olen herrasmies. Kohteliaisuutta opetettiin kotona, minä muistan vielä". Katselin hänen olemustaan ja vaatteitaan. Hänen silmänsä tuikkivat ystävällisesti, hymy valaisi kasvot. Hän vaikutti onnelliselta. Ei katkeralta. Hissin tultua alas, antoi minun mennä ensin ulos, kumarsi ja hymyili taas. Minun tuli  hyvä olla. Ihminen on sisältä tärkeämpi kuin mitä ulkokuoresta näkyy. Pitäisi katsoa ensin silmiin, eikä luoda kuvaa ulkonäön perusteella. Minunkin olisi tämä opeteltava.

Tänään en varmastikaan pane jalkaanikaan ulos, ellen roskikselle. On puuhasteltavaa ja aion myös lähettää meilin A:lle. Lounaaksi uunijuureksia, kunhan saan ne pilkottua. Taivaskin alkaa repeillä sadepilvistä, ehkä loppupäivä onkin poutaa. Kovin on päivät hämäriä, mutta joulun jälkeen alkaa valjeta. Kuljemme kohti kevättä.

Tässä tämä tänään.



16. marraskuuta 2017

JA EI KUIN MENOKSI

L ja A kyläilivät pikaisesti. Mennessään veivät Sorttiin minulta ongelmajätettä. Kiitoksia vielä kerran. Joskus mietin, miten autoton selviää tämän kaltaisista jätteistä, jos ei olisi hyviä autollisia ystäviä? Marokossa ainakin oli paiskattu tien poskeen kamelin sun muiden raatojen sekaan. No, tätä en tokikaan suosittele tänne. Olen yhä vahvasti sitä mieltä, että taloyhtiöt voisivat alkaa kerätä pienempiä sähkölaitteita kuten hiustenkuivaajia ja paristoja, sähköhammasharjoja, pieniä pöytävalaisimia jne. Jätehuoneen seinällä kehotetaan itse toimittamaan kaikkinainen ongelmajäte niille varattuihin pakkoihin. Eikä niitä ole aina välttämättä edes samassa kaupunginosassa. Mitäs teet, mummuparka?

Svante Pääbon Neandertalilainen-kirjassa olen jo niin pitkällä, että etsitään kuumeisesti kaikenlaisia luita, joista toivotaan saavan neandertalinihmisen DNA:ta. Kokonainen kroppa jostain ikiroudasta olisi mahtava juttu. Kivinen on tiedemiehen tie. Ja kadonneen perimän etsiminen on kirjan kokoinen asia.

Olen kahden vaiheilla, lähteäkö tänään liikkeelle vai ei. Pitkää tikkua en viitsi. Helsinkiin en kuitenkaan. Ensi viikolla varmasti. Kirjakaupasta voisin yrittää ostaa/tilata Fredrik Backmanin kirjan Mies, joka rakasti järjestystä. A oli lukenut alkukielellä (ruotsi) ja kehui. Minulla kun on kankea ruotsi, luen sen suomeksi. Terveisiä vaan ruotsin maikka Fontulle pilven reunalle. Yhä sangen kevyin eväin täällä siinä kielessä porskutan.

Taidan laittautua ulosmenoa varten ja ei kuin menoksi.









14. marraskuuta 2017

STADISSA

Änkeydyin eilen Stadiin. Ihana tunne. Onnellisena istuin metrossa ja tunsin jo Siilitien asemalla lähestyvän kaupungin tuoksun. Työntäydyin Keskuskadulla yläilmoihin ja marssin määrätietoisin askelin Stockmannille. Menin Aleksanterinkadun pääovesta sisään ja tunsin kosmetiikkaosaston kutsun. Mietin, otanko vastaan. En ottanut.

Hissillä neljänteen ja katse kohti talvisaappaita. Matalat korot ovat nyt in tai sitten semmoiset toista kymmentä senttiä korkeat piikit. Pyysin myyjän ja palvelua. Hän oli alttiin kohtelias. Yhdet saappaat minua miellyttivät, mutta koko puuttui. Tilataan, sanoi altis myyjä. Tulee Tapiolasta tai Turusta, täsmensi. Lähettävät tekstiviestin, kun voin hakea. Pyysin tänne Itäkeskukseen. Auliisti kerroin, miksi tänne. Kuten aina. Kuin puolustuksekseni. Menin sukkaosastolle. Valitsin Vogueita ja saapasmyyjä oli yhtäkkiä vieressäni. "Löysin vielä yhdet, sovitetaanko?" Sovitimme ja minä olin edelleen espoolaisten tai turkulaisten kannalla. Kiitin myyjää ystävällisyydestä ja keskityin taas sukkiin.

Ajoin hissillä seitsemänteen ja First Loungessa join tyylikkäässä ympäristössä tyylikkäästi yhden latten. Luin päivän Helsingin Sanomatkin. En ole aikoihin lehteä hyppysissä pidellyt. Totta on, mitä L on sanonut. Suuria kuvia ja vielä suurempia mainoksia. Itse uutiset vaikuttivat sivuseikalta. Lukaisin lehden ja panin sen viereeni sohvalle. Muodikkaasti pukeutunut rouva kysyi, jos lehti on vapaa?  Toki, ja ojensin HS:n hänelle. Hymyilimme molemmat.

Seuraavaksi Herkkuun. On se, on se, se oikea Herkku oikeassa Stockmannissa oikeassa Stadissa. Katselin ja ihastelin ja lopuksi ostinkin. Keskuskadun puoleisesta ovesta ulos ja sitten ylitettyäni Aleksin ja ohitettuani musikantin, käppäilin ovelle, josta aletaan laskeutua kohti metroa. Mennessäni ostin Rosebudista kaksi Tuomas Kyrön kirjaa Kunkku ja Benjamin Kivi.

Siilitien aseman kohdalla kadotin Stadin tuoksun ja pian olinkin Itäkeskuksessa. Mutta en kuitenkaan oikein kotonani.

12. marraskuuta 2017

TUPPURAINEN AUTTAA TAPPURAISTA

Eilen tapahtui Eastonissa niin, että hissin valotaulu tuikki "lukittu, lukittu", eikä kutsusta tullut. Hissiä odotin minä sekä sähköisellä pyörätuolilla liikkuva mieshenkilö. Hän alkoi rullautua liukuportaita kohti ja minä perässä kysellen "onnistuuko?" Kertoi kerran menneensä etuperin (silloin oli ollut keikahtaa taakse päin) ja nyt kokeilee takaperin. Minä pysyin kannoilla ja olin hiukan levoton. Yhtäkkiä miehen pyörätuoli lähti luisuun ja kohti minua. Kahta apuvälinettä ei mahdu rinnakkain, enkä saanut tarpeeksi nopeasti rollaattoria kokoon. Mitä tästä opimme? Aina kokoon. Toisaalta taas, jos en olisi ollut tukkeena, mies olisi luisunut takaisin alas. Olimme siinä jumissa toisissamme ja liukuportaat tekivät tehtäväänsä eli liikkuivat koko ajan. Sain kiskottua rollaattorin irti ja nostin sen voimalla yli ja minä olin pelastunut. Mies ei. Hän juuttui liukuportaitten sivuun ja lähestyi uhkaavasti ylätasannetta. Nousi vaivalloisesti pois tuolistaan ja minä vedin tuolia sen kuin ehdin. Kiirettä piti. Sain sen irti ja kiskottua liukuportaista pois. Mies tömähti tuoliinsa ja näytti huojentuneelta. Niin minäkin. Kiitti minua ja lähdimme tahoillemme, eikä kummankaan apuväline vaurioitunut. Ehkä hän ei liukuportaita tämän jälkeen enää käytä. Ei etu- eikä takaperin.

Menin palvelutiskille kertomaan hissin oikkuilusta. "Ilmoitettu on", sanoi tyttö. "Kiitos", sanoin minä.

Kauppa oli pullollaan isänpäivän täytekakun ostajia. Pullopuolella itse isät valitsivat juhlajuomaansa. Lapset temmelsivät kuten yleensä suomalaisessa kaupassa ja minä toivoin pian selviytyväni siitä kaikesta ja pääseväni nopeasti kassalle, jossa tiukattiin plussakorttia. Fazer jakoi ilmapalloja. Olisin mennyt ostamaan itselleni punaviiniä, mutta Alko oli suljettu vesivahingon vuoksi. Ilmoituslapussa kerrottiin lähimmät Alkot. Minä lähdin kotiin. Hissi oli korjattu. Tuli kutsusta. Satoi vettä. Hyvää isänpäivää.