24. huhtikuuta 2018

STORYVILLE HOUKUTTAA

Idioottimaista luetella menopaikkoja, joihin ei osallistu. Luettelen silti. Storyvillessä 27.4. musaa ja paljon. Juho Pitkänen on ensin Jimi Hendrix-tuulella. Witchita Blues Woman ja Jimmie "Bluesman" Lawson & The Sepia Rhythm´s Blues. Jälkimmäinen musiikkielämys klo 23. Suomi-Amerikka Yhdistys tahtoo jäseniä ja heidän ystäviään kuuntelemaan. Jos asuisin vielä Helsingissä, olisi helppoa hypätä ratikkaan ja ajaa Storyvilleen. Täältä en lähde, mutta olen hengessä mukana. Olen muutaman kerran ollut Storyvillessä puolison ja ystävien kanssa. Kyllä tämmöinen musiikki vetää mukaansa epämusikaalisenkin ihmisen. Ja se tunnelma!! Siinähän jaloilla minäkin lattiaan rytmittelin.

Kerran surin lokittomuutta täällä sisämaassa. Näkyy niitä lentelevän näilläkin nurkilla. Nyt niitä kaipaan, mutta Katajanokalla olivat aikamoinen riesa. Pesivät roskisvajan katolla ja roskien vieminen oli yhtä venäläistä rulettia. Nuoriso vielä edesauttoi lokkivanhempien aggressiivisuutta heittelemällä kiviä pesään. Yhden poikasen onnistuivat tappamaan. Lokkiemo syötti sen sitten muille poikasilleen mallikkaasti. No, luonnossa näkee kaikenlaista draamaa kannibalisminkin nimissä. Ei sen julmempaa kuin urosleijonan savannilla siivoaminen reviirillään  pienistä pennuista saadakseen  naaraan kanssaan parittelemaan.

Olen tänään lähdössä ihmisten ilmoille. Hedelmiä, kahvikapseleita, vaahdotusmaitoa... Ja sitten istuudun johonkin vain katselemaan ohikulkijoita. Kaikilla on muuten jalassaan vapaa-ajan jalkineet, semmoiset mukavalta näyttävät tossukaiset. Minä kopistelen epämukavasti korkkareissa! Ulkona viileää ja se tarkoittaa, että vanha kunnon ulsteri päälle. Kivat hellivät kevätpäivät ovat menneisyyttä. Vappunakaan emme hurraa keväisemmissä merkeissä sään puolesta. Eikä Manta-parka saa ylleen muuta kuin pelkän lakin päähänsä.

Marimekko-kirja kertoo jo, että alkuvaikeudet yrityksessä ohi. Unikkoa levitetään maailmalle rautarouva Armi Ratian ohjauksessa. Kirsti Paakkasen tuleminen on vasta tulevaisuudessa. Luen vuorotellen Roomaa ja Marimekkoa, myös Rehn on yöpöydällä. Kirjat hyvin erilaisia, että tarkasti tiedän, missä mennään.





23. huhtikuuta 2018

KIRJA MARIMEKOSTA

En ole koskaan ollut mikään Marimekko-fani. Joitakin mekkoja, pari kosmetiikkalaukkua, paitoja ja muuta pientä. Enää vuosiin en ole ostanut mitään Marimekkoa. "Unikolla" ehkä syynsä. Sitä näki ja näkee kaikkialla, verhoissa, mekoissa, pöytäliinoissa, laukuissa...  Kyllästytti. Silti olen ylpeä siitä, että meillä on Marimekko ja nyt luen Marimekosta kirjaa.

Melkein jokainen suomalainen tietää, että kaikki alkoi pienestä ja eri nimellä. Hyvin pienestä. Armi ja Viljo Ratia puursivat kotonaan, kun muuta tilaa ei ollut. Perhe oli kasvanut ja ahdasta oli. Välillä saatiin vuokrattua joku huone painokoneitakin varten. Tuli konkursseja ja taas aloitettiin alusta. Oli velkaa ja huolia, mutta into ja optimistisuus eivät hellittäneet. Pestattiin henkilökuntaa, suunnittelijoita, kauppa alkoi käydä. Armi Ratia julisti "meillä ei makseta kikkelipalkkaa". Se tarkoitti, että miehet eivät saaneet suurempaa palkkaa kuin naiset. Naisen markka oli sama kuin miehen. Marimekko levittäytyi Suureen Maailmaan ja USAn presidentti Kennedyn puoliso käytti Marimekko-vaatteita. Se oli mainosta jos mikä! Tässä kohdin suunnilleen keskeytin lukemisen. Jatkan myöhemmin.

Viikonloppu meni tyystin laiskoissa merkeissä. Puhelimessa oloa, lukemista ja television katselemista. Oli liian viileää istuksia parvekkeella. Kokeilin. Mihin se lämmin kevään alku katosi?

"Jäät ovat lähteneet,
veden yllä oksa kuin atrain.
Himmeät, keltaiset lyhdyt palaen
paju tuulastaa".

(Risto Rasa)

Hyvänen aika, pian on Valpurin päivä. Huomisesta viikko. Ostanko simaa? No en. Ostanko tippaleivän? No en. Jos olisi rosetteja, ostaisin. Itse en enää niitä tee. Rosettirautakin annettu pois. Hyvä niin. Olihan se semmoista öljyn kanssa läträämistä, kuten tippaleipienkin teossa. Miksi muuten rosetteja ei saa kaupoista? Olisivat pienempiäkin rasvapommeja kuin tippaleivät.

Tänään ajattelin sen verran poistua kotoa, että hiippailen roskikselle. Biojätepussi on minulla usein suurempi kuin muu jätepussi. Hedelmistä, vihanneksista ja juureksista tulee aina ylijäämää, kuoria ja siemeniä.


21. huhtikuuta 2018

TÄSSÄ KUULUISI OLLA OTSIKKO

Otsikko on tärkeä. Minä en ole hyvä otsikoissa. Heti, kun otsikko liippaa jotain arkista tekemistä, blogin lukijamäärä on pieni. Kukaan ei halua tietää, olenko saanut parvekkeeni kevät- vai kesäkuntoon. Otsikon kuuluu olla myös kiinnostavuuden lisäksi hiukan raflaava.Tässä  asiassa jos missä on karvoihin katsominen. Kirjoittaja saattaa ensin kirjoittaa ja sitten laatia otsikon. Joku toinen kirjoittaa otsikon mukaan. Alitajunnassa on tietysti tekstin teema. Minä yleensä kirjoitan ensin ja sitten mietin kuumeisesti otsikkoa.

Kirjailijalla on apuna kustantajan henkilökuntaa kirjan nimen laadinnassa. Yhdessä pohditaan. Ehkä joku kirjailija pitää tiukasti omasta ehdotuksestaan kiinni ja kustantajan on pitkin hampain tehtävä kirjailijansa tahdon mukaan, muuten kirjailija voi siirtää kirjansa kilpailijalle. Ja jos on tarpeeksi myyntiä lisäävä kirjailija, kustantajan vaihdos aiheuttaisi hallaa joulumyynnille. Koska minä ainakin uskon vakaasti siihen, että kirja kädessä on se ainoa oikea tapa kirjaa lukea. Eikä kökkiä ruudun ääressä tai kuulokkeet korvilla. Tätä viimeksi mainittua olen minäkin kokeillut, eikä se aivan turha keksintö ole loppujen lopuksi. Kuulokkeita mainostavat kertovat, kuinka mahdottoman mukavaa on iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja esimerkiksi imuroida ja kuunnella kirjaa samanaikaisesti. Siinäkin on oma hankaluutensa. Jos on oikein sydäntä raastava kyyneleet silmiin nostattava kirja, miten tämä taivaita hipova elämys sopii yhteen noin arkisen tapahtuman kanssa kuin pölyimuroiminen? Tässä tapauksessa pitäisi saada riutua sohvalla eläytymässä.

Ihan vielä en ala pohtia tämän sepustuksen otsikkoa, vaan siirryn parastaikaa lukemaani kirjaan, jossa ainakin tuhat tietä vie Roomaan. Antiikinkin aikana matkailtiin ja se tehtiin jalan. Se oli halvin ja yleisin keino matkustaa. Marcus Tullius Cicero (106-43 eKr.) piti tärkeänä sitä, miten ihminen kävelee. Siitä näkee henkilön statuksen. Kävely piti suorittaa arvokkaasti, ei löntystellen veltosti eikä orjien tapaan juosten. "Mutta on varottava, ettemme astele veltostuneesti viivytellen, niin, että muistutamme kulkueiden patsaaankantajia, tai ettemme kiireessä kulje liian rivakasti, koska kun niin käy, me hengästymme, ilmeemme muuttuu ja kasvomme vääristyvät; tämä osoittaa selvästi, että meiltä puuttuu maltti".

Nyt se otsikko...

20. huhtikuuta 2018

KOKO MAAILMA MAJATALONA

Minulla on nk. pakenevat suonet. Eilen jälleen labrassa leikittiin hippaa suonien kanssa. Lopulta vanhaan tapaan verta saatiin kämmenselästä. Postittavat tulokset ja sitten varaan ajan tohtorilta.

Aina olen sitä mieltä, että tämmöisen rääkin jälkeen ansaitsen palkinnon. Menin  Kustantajien ystävämyynnistä, Into Kustannus, ostamaan kirjoja. Harmikseni ystävällinen kirjanmyyjä kertoi heidän toimintansa päättyvän kuuden viikon kuluttua. Kauppa on kauppakeskuksessa ja olen siellä usein Suomalaisen Kirjakaupan ohella asioinut.

Ostin kaksi kirjaa. Ari Saastamoinen Tuhat tietä Roomaan (Gaudeamus) ja Esa Koivuranta, Kati Pehkonen, Tuija Sorjanen, Annina Vainio Marimekko (Into). Jälkimmäinen varsin muhkea teos. Muhkea on Marimekkokin. Yhteensä kirjoissa sivuja 798. Elisabeth Rehn on vielä kesken.

Ryhdyin illalla lukemaan matkakirjaa Roomasta. Se ei suinkaan ole tämän ajan matkakirja, vaan kertoo ajasta kauan ennen meitä. Esipuheeseen kirjailija Saastamoinen on pannut runoilija Maniliuksen ajatuksen "Vaan aina heitä haluttaa vieraissa kaupungeissa vaeltaa tutkia tuntematonta merta ja pitää koko maailmaa majatalonaan." Marcus Manilius eli ennen ajanlaskumme alkua. Kirja kertoo antiikin matkustamisista, kauppa-, sota- ja jopa huvimatkustamisesta vesitse ja maitse Tiet huonoja, jos oli ollenkaan. Kävellen aivan alussa. Via Appia rakennettiin. Sitä pitkin yhä kuljetaan.  Rooman valtakunta alkoi olla laaja, matkustuskohteita riitti. Hevosilla, muuleilla ja aaseillakin kuljettiin. Laivoja rakennettiin enemmän ja enemmän, meri urkeni pitkälle. Mielenkiintoinen kirja. Etusivulla muuten kirjailija Ari Saastamoisen nimikirjoitus 7.10.2017!

Poikkesin myös entiseen lähikauppaan. Laatikollinen mansikoita, hedelmiä ja valmis Tex mex kanasalaatti. Vaikka en ollut saanut aamukahvia, söin ensin salaatin ja sitten ison lasillisen lattea perään. Nyt en enää liiku mihinkään. Ruokaa on ja mansikoita. Mitäpä sitä muuta! Viikonloppu saa tulla.

19. huhtikuuta 2018

OSAAN SITTENKIN HÄMMÄSTYÄ

Eilen ihmettelin, mistä voisin hämmästyä. No, taannoin ihan oikeasti sen tein. Olin saanut yllättäen uuden lukijan blogilleni. Niin että kyllä osaankin hämmästyä! Kirjoittajan sydän aina sykähtää ilosta, kun huomaa, että joku on kiinnostunut. Ehkä kerran ehkä kaksikin.

Kun puoliso vielä oli olemassa, sain Stockmannilta kuukausittain etuseteleitä. Olihan keskustan tavaratalo lähikauppa ja jokaviikkoinen käyntikohde. Nyt olen muutaman kerran saanut yhden etusetelin kannettuani yhden naisen talouteni ropoja Herkkuun muuttoni jälkeen ja päästyäni Stockmannia taas lähemmäksi. Tämä kuuluu kanta-asiakkaan etuihin. Kyllä Stockmann pitää omistaan hyvää huolta. Tosin se edellyttää uskollisuutta ja etuun kuuluu tietysti, että rahaa kertyy tavaratalon kassaan tietyn summan edestä. Mikään ei ole aivan ilmaista

Vesikallion Rehn-kirjassa olen jo niin pitkällä, että rouva Rehn on jättänyt taakseen puolustusministerin viran ja on nyt henkeen ja vereen puolustamassa Balkanilla rauhaa ja ihmisoikeuksia. Mitä hän tuli näkemään kentällä, oli sellaista, mitä ei koko maailmassa olisi pitänyt tapahtua. Ruumiita ja ruumiin osia. Puhuttiin kuolleiden ihmisoikeuksista. Rouva Rehn ei kaihtanut mitään, työskenteli tunnollisesti kaiken kauheuden keskellä uhrintunnistajien kanssa. Hän kuuli tarinoita ihmisiltä, jotka olivat kadottaneet läheisensä. Niissä tilanteissa ei rouva Rehnin kasvoilla näkynyt kertaakaan sitä kuuluisaa hymyä, jonka koko maailma tunsi. Hän koki vain syvää vihaa kaikesta tapahtuneesta.

Sitten soitti YK:n pääsihteeri Kofi Annan, joka tahtoi rouva Rehnin erityisedustajakseen entisen Jugoslavian alueelle. Rouva Rehn oli jälleen uuden tehtävän edessä. Piti lähteä New Yorkiin saamaan lähemmät ohjeet. Tässä kohdin kirjaa nyt olen.

Olen saanut itseni jo ihmisten-ilmoille-meno-kuntoon ja kohtapuoliin lähdössä laboratorioon. Maaruni kaipaa kahvia, mutta ei ennen verikokeita.

18. huhtikuuta 2018

UUSIA SALAATTINAUTINTOJA

Muistin ykskaks minulla olevan vaalean ulsterin. Miltähän se näyttää?  Kaivoin sen kaapista. Vähän pitkä. Pesun tarpeessa sekin. Mittasin helmaa ja vein pesulaan. Lyhentävät ja pesevät. Mutta mitat helmassa päin seiniä. Kerroin mittaustalkoistani ja pesularouvaa nauratti jostain syystä. Hän korjasi helman tasaiseksi, 12 cm otetaan pois. Ilmoittavat tekstiviestillä kun takki on valmis. Ehkä en sitä enää nyt ehdi käyttää, mutta onpahan otettavaksi, kun tarvitsen.

Olin oikein freesi ja virkeä kauppakeskuksessa ja olisin ollut valmis keskustelemaankin jonkun kanssa, mutta ehdokkaita ei ilmaantunut. Oli aamupäivä ja väkeä vähän. Menin Herkkuun, jossa myyjä hehkutti Hullujen Päivien hienoa onnistumista. Hullaannuin taannoin  Mimis salaattiin ja Mimis versoseokseen. Ostin taas. Ensin mainitussa Tatsoita, Rucolan versoja ja Punamangoldia. Jälkimmäinen koostuu Paksoista, Japanin sinapista ja Sangosta. Nousiaisissa viljelijä, joka näitä herkkuja kasvattaa. Ihan ovat oman Suomen tuotantoa!

Kökötin eilen parvekkeella ja luin Elisabeth Rehnin vaiherikkaasta elämästä ja join suklaista espressoa. Jalat nostin rahille ja nautin. Hiukan oli viileää, että parinkymmenen sivun jälkeen tulin sisälle. No, olisi ollut torkkupeitto lämmikkeenä, mutta en siihen kääriytynyt.

Huomenaamulla labraan. Muistuttivat, että ravinnotta. Sen tiesin jo. En ole taaskaan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Oikeastaan aika kamalaa, että tähän ikään on jo kaikenlaista, siis melkein kaiken, kokenut. Ei todellakaan mitään uutta auringon alla, noin laajasti ajatellen. Voisinko edes mistään enää hämmästyä?

16. huhtikuuta 2018

SAASTEAJATUKSIA

Puhelinkumppanini eilen ei muistanut mitä tanssikoulua kävi aikoinaan. Ehdotti sitä, mitä minä kävin. Vänkäsin vastaan. Osoitekaan ei täsmännyt, eikä opettaja. Ehdotin muita kouluja, kunnes osuin oikeaan Therpsikore! Åke Blomqvistinkaan ei ollut se tanssin opinahjo, jossa oppi valssin askeleet.  Siirryimme keskustelussa lähemmäksi tätä päivää.

HS kertoo, ettemme vieläkään kierrätä roskiamme tarpeeksi. Nuoret ovat laiskimpia. Myönnän, että ennen oli helpompaa, kun kaiken sai paiskata samaan. Nyt on erikseen lasille, kartongille, paperille, sekaroskille, metallille ja biojätteillekin oma paikkansa. Muovista myös puhuttu, mutta ei kai ainakaan vielä sille omaa jätelaatikkoa. Roskiskeikka on venynyt pitkäksi. Espressokauppias jo aikoinaan valisti, että käytetyt kahvikapselit kuuluvat metallin joukkoon. Minä olen neuvosta ottanut vaarin. Tyhjennän kiltisti pussukkani ja kapselit kilisevät iloisesti omaan paikkaansa.

Näin me maissa, mutta mitenkäs sitten se roina, joka kelluu vetten päällä maailman merillä? Eikä jätelautta mikään pieni ole. Kilometreittäin ihmisten heittämää roskaa. Ajelehtii aikansa, kunnes saa rannasta kiinni. Kauniista rannasta tuli ruma saasteranta. Ennen merillä lillui laivojen ruokajätteet, kun kapyysihenkilökunta heitti reelingin yli kaiken tarpeettoman. Taisi olla melkein ainoa vesiä kuormittava vaiva noihin aikoihin. Nyttemmin onkin sitten toisin. Maista käsin, laivoista ja veneistä heitellään ja päästetään veteen vaikka mitä. Kuljeksii, ajelehtii, kokoontuu yhteen tämän sinisen planeettamme pinnalla. Jo vuosia sitten kirjoitin tänne blogiinikin, että me hukumme jätteisiin. Onko ihmiskunnan loppu saastekasassa?