21. toukokuuta 2018

VEIJARI ON POIKAA

Väitän usein olevani meneväistä sorttia. Nyt kuitenkin luuhaan kotona ja luen mahdottoman viihdyttävää Maurice Leblancin Arsène Lupin-kirjaa. Sen kerroin aikaisemmin, että veijaritarinat minua miellyttävät. Jopa taitava taskuvaraskin kiehtoo. Heitähän näkee tv:n ruudussa näytösmielessä ja homma on näppäryyttä vaativaa. Mutta nokkelin veijari on kuitenkin Arsène Lupin!

Kun vuoden häätapahtuman aikana katselin Ateneumissa  80 italialaista mestariteosta, niin eilen kaivoin netistä seremonian. Olihan kaunista ja rakkaus tulvahti kuvaruudun tällekin puolelle. Piti oikein huokaista ja niistää. Niistämisellä peitetään kyyneleet. Oli filmitähtiä ja muutakin fiiniä väkeä. Kun ei ollut kaveria katselemassa seuranani, en viitsinyt itseni kanssa puhua mekkotyylistä. Eleganttia oli. Olisipa meilläkin kunkkukunta! No, kerran meinasi olla, mutta se tarina on historiaa.

A:lta on tullut sähköpostia. Mieshuolia ja Välimeren vesi 18 asteista. Skandinaavit kuulemma pulahtavat uimaan, mutta A sanoo "hrrr". Hänessä onkin puolet egyptiläistä verta, saksalaista toinen puoli.

Yhä mietin, lähdenkö junamatkailemaan Pohjois-Pohjanmaalle. Pulmana rollaattorin ja matkalaukun kuljettaminen. Joskus kaduttaa koko muinainen lonkkaleikkaus, jonka seurauksena olen yhteistyössä apuvälineen kanssa. En minä vanhuuttani! Yleensä rollaattori ja vuodet pannaan yhteen. Pankissa minua ei enää kylläkään kohdella imbesillinä, muistinsa menettäneenä mummona, joka ei tiedä, mitä varten on pankkiin tullut. Tämän asian taistelin kuntoon.

Asiasta viidenteen, kuten sanotaan: tarvitsen punaisen irtonenän. Pitää alkaa etsiä.






20. toukokuuta 2018

FANTASTICO !

"Fantastico!" lukee Ateneumin seinässä. Tapasin M:n Ateneuminkujalla ja lähdimme italialaisen 1920- ja 1930-luvun taiteen näyttelyyn. "Maaginen realismi" levittäytyi huoneissa ja meillä oli ilo tutustua siihen. Museonjohtaja Susanna Pettersson ostamani kirjan esipuheessa selventää "maagisen realismin" taiteen olemusta kertomalla sille olevan ominaista " taianomainen epätodellisuuden tuntu".

Nyt ei tarvinnut miettiä, mitä maalaus esittää. Kaikki oli selvää ja peettimäisenkin tarkkaa työtä, pelkistettyä näin maallikon silmissä. Pidin kovasti. Sanoin M:lle, että meidän yhteisten jo monien nähtyjen näyttelyiden yhteydessä olen vähitellen alkanut tykästyä modernimpaan taiteeseen. En enää vanno yksinomaan 1500-luvun mestareiden nimeen. Osattiin sitä myöhemminkin!

Jouduin tunnustamaan näiden nyt näyttelyssä esiintyvien taiteilijoiden nimien olleen minulle aivan outoja. Felice Casorati, Gagnaccio di San Pietro, Gino Severini, Carlo Carrà, Achille Funi, Ubaldo Oppi, Antonio Donghi...   Olin tietysti ennakkoon tutustunut asiaan netin kautta Ateneumin sivuilla. Odotin kovasti näkeväni  Antonio Donghin maalauksen Jonglööri. Ja näin sen! Siinä jonglööri on pysähtyneenä pitämässä suussaan ehkä sikarin päällä silinterihattua lieristä. Mahdotonta todellisuudessa!  En tiedä. Minäkin nähnyt kaikenlaisia temppuja. Miksi ei tällaistakin? Jonglöörin katse on suunnattu hatun pysymiseen paikallaan ja katsoja aivan näkee silmissään, miten hattu hieman tärisee ja seuraa jännittyneenä, ettei se putoa. Ei pudonnut.

Taidekokemuksemme jälkeen kävelimme Stockmannin Sampanjabaariin ja joimme lasillisen vaaleanpunaista Veuve clicquot-samppanjaa ja keskustelimme taiteesta sekä muusta kuten aina. Yhdessäolomme keskusteluineen viihdyttävät minua suuresti. Kiitoksia, ystäväni.

18. toukokuuta 2018

SIKAHYVIÄ

Jossain päin eteläistä Suomea on satanut. Ei Itäkeskuksessa. Kiiruhdin eilen aamupäivällä asioille, kun oli povattu Esterin saapumista. Sateensuojaa en kuitenkaan mukaan ottanut. Minusta se on pirujen seinille maalaamista, jos poudalla kanniskelee suojaa epävakaisuuden pelossa. Kauppakeskuksen ukkoporukka lepopaikoilla keskusteli myös ilmoista ja koska se sade tulee. Ja minne se osuu. Jotakuta oli jo kolottanut siihen malliin, että lähellä on. Ei ollut.

Soitin vanhalle ystävälleni Tammerkosken tietämille. Hän olikin nyt jollain lailla tolkuissaan muutamia hetkiä paitsi. Asuu edelleen yksin kotonaan. Päivittäin käydään kolme kertaa kaupungin puolesta tsekkaamassa mammarainen. Puhe välillä tuli epäselväksi ja joitakin asioita sekoitti keskenään. Kysyin, muistaako minut vielä? Naurahti ja sanoi muistavansa. En ole kuitenkaan aivan varma. Olimme joskus likiystävykset. Harvoin enää hänelle soitan ja hän ei nykyisin  koskaan. Tragiikkaa on mahtunut hänen elämäänsä muullakin tavalla kuin vakavasti sairastumisella. Ne kaikki olen läheltä joutunut seuraamaan. Osin mukana kokemaan. Lopetin puhelun ja minulla oli ikävä vanhaa ystävääni.

Maiden joukkoon, joista Suomi mansikoita ostaa, on tullut Hollanti. Parhaita tähän asti ostamistani. Myyjä sanoi niiden olevan "sikahyviä". Nyt olin samaa mieltä. Paitsi etten käytä tätä adjektiivia. Toki näitä sika-alkuisia sanoja kuulee ympärillä jatkuvasti. Sika eläimenä on tiiviisti kuulunut suomalaiseen maalaiselämän kulttuuriin. Minäkin pienenä vanhempieni kanssa käydessäni Pohjanmaalla tutustuin sikaan. Pienet olivat herttaisia lapsen mielestä ja ovat varmasti vieläkin. Siihen aikaan sikanimitystä ei käytetty muualla kuin itse eläimen kohdalla.

Kurkistinpa siis Kotus-kanavalle saadakseni tietää, mistä on saanut alkunsa kaikki nämä sikasanat. Sikamagee, sikahyvä, sikasiisti...  Jo 1980-luvulla keksittiin ja seuraavalla vuosikymmenellä oli vahvasti juurtunut slangisanastoon. "Siasta" tuli monikäyttöinen puhekielessä. Joku miestyyppikin on nyt "sikaenerginen". Kuten aina puhekielen ilmaisuille käy, tapahtuu tälläkin niin, että joidenkin ehkä vuosikymmenten jälkeen, se on sikakaunista kirjakieltä. Vierastinko torimyyjän reipasta ilmaisua hollantilaisten mansikoiden laadusta? Vierastin. Hiukan. Toisaalta onhan se sikamukavaa, että myyjätär uskaltaa lausua rehellisesti ja iloisesti oman mielipiteensä myymistään marjoista puhtaalla slangilla tämmöiselle täti-ihmiselle. No, kuulunhan minä Stadin Slangi yhdistykseen.


16. toukokuuta 2018

KATUKAUPUSTELIJAN CHANEL 5

Päivänä muuanna rullautuessani metroasemalle päin vastaan tuli mies ja jostain syystä aivan kohti. Mietin, kumpi  väistää. Itseni tuntien, se en ole minä. Kaveri pysähtyi eteeni ja näytti kädessään olevaa Chanel 5-parfyymipakkausta. Aidon näköinenkin vielä. Siinä käveli muitakin ihmisiä, naisia ja miehiä. Miksi juuri minä? Pakko minun oli hetkeksi pysähtyä, kunnes käänsin rolaattorin pyörät  ja pääsin kaverin kiertämään.

Chanel 5 on mieliparfyymini ja sitä on minulla aina kotona. Mutta koskaan ei juolahtaisi mieleen ostaa sitä kadulta. Sitä paitsi tämä Chanel oli taatusti väärennös. Näin kerran tv:ssä dokumentin tämän kaltaisesta tehtailusta. Ilman dokumenttiakin olisin oivaltanut vilpin. Mutta noin nopeasti katseltuna, hyvää työtä. Ihan viimeisen päälle. Ehkä lähemmässä tarkastelussa olisi huomannut jotain filuria. Eikä liioin tuoksu olisi lähelläkään aitoa. Monien vuosien ajan olen Chanel 5 katsellut, käsissä pidellyt, ostanut ja korvan taakse suihkauttanut.

Ostaako näitä kadulla joku? Tietysti myyjä olisi lipevästi tarinoinut Chanelinsa alkuperän, mitä varten sitä kadulla myyskentelee jne. Uskooko joku? Pitäisi kyllä hälytyskellojen soida ja kertoa asiassa jotain mätää olevan. Jonkunhan on näitä ostettava. Ei niitä muuten kaupiteltaisi. Millähän hinnalla olisin sen saanut?

Olen aina pitänyt veijaritarinoista ja herrasmiesvarkaista.  Kävin Akateemisessa Kirjakaupassa ja ostin Maurice Leblancin luoman mestarivaras Arsène Lupinin kootut kertomukset (2017). On vuosia vierähtänyt, kun olen missään tekemisissä ollut Lupinin kanssa. Nappasin kirjan hyllystä ja menin maksamaan. Ja ei kuin lukemaan! Ihastuttavia tarinoita 20 kappaletta 555-sivuisessa taskukirjassa. Suomennos Kaisa Sivenius (2012). Tv:ssä joskus aikoja sitten ollut sarja Arsène Lupinista ja hänen eleganteista varkauksistaan. Kirja ja parveke! Aivan ihana yhdistelmä! Mukaan voi ottaa muutaman mehukkaan aprikoosin evääksi.


15. toukokuuta 2018

ONKO NELJÄNTUULENLAKILLA OIKEUS OLLA EI-SAAMELAISEN PÄÄSSÄ?

Keskustelu käy kiivaana, kuka saa käyttää Pohjois-Amerikassa (ilmeisesti muuallakin) intiaanien sulkapäähinettä? Entä, saako käyttää intiaani-sanaa? Minulle tuli mieleen, saako Suomessa panna kuka tahansa päähänsä neljäntuulenlakin? Se on miesten päähine ja kuuluu saamelaiseen asuun. Helsingin Kauppatorilla niitä myydään, on ainakin myyty, ja asiakkaat ostavat vaikka tytöille. Saamelaiseen naisten pukuun kuuluu oma päähineensä, oikeastaan myssy/hilkka. Ehkä torikauppiaskaan ei ole tietoinen kummalle sukupuolelle neljäntuulenlakki kuuluu. Onko korrektia myydä saamelaiseen kulttuuriin ja pukeutumiseen kuuluvia lakkeja Helsingissä asti? Rikkooko se ehkä alkuperäiskansojen oikeuksia? Minä en tätä asiaa tiedä. Joku kirjoitti nähneensä turisteilla päässään neljäntuulenlakkeja heidän viilettäessään Lapin mutkamäissä.

Mitä tulee sulkapäähineeseen, niin sehän on mieluinen tv:n sketseissä. YouTubessa  The X Factor Showssa, vai oliko joku Got Talent, olen nähnyt mahdottoman hauskan esityksen ihmisen kokoisilla nukeilla, jossa ihmisesiintyjällä keikkui päässä komea intiaanien sulkapäähine. Meillä esiintyivät Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala nyttemmin arvelluttaviksi havaituissa sketseissä lappalaisasuissaan ja naamat noettuina. Ja mikä vika "intiaanissa" on? Entäs "inkkari"? No, samaa kategoriaa kuin "geisha" ja "neekeri/nekru". Ei saa käyttää halventavassa merkityksessä.

Sitten kuohahti Lissabonissa Eurovision laulukilpailun finaalissa tänä vuonna, kun israelilainen kisan voittaja Netta (laulun nimi Toy) herätti pahennusta "aasialaisen kulttuurin omimisesta" esiintymisasunsa valinnassa. Asu ja osa rekvisiittaa viittasi japanilaisuuteen. Tätä mieltä oltiin: "my culture is not your toy".


14. toukokuuta 2018

MIKSI KIRJOITAN?

Uhosin taannoin aikomuksestani lopettaa blogin kirjoittelu. Olin vakaasti sitä mieltä, että olisi hyvä tässä vaiheessa kadota. Minulle on opetettu sellainen asia, että juhlista on hyvä lähteä silloin, kun on kaikkein hauskinta. Neuvo ei ole ollut aina mieleeni, enkä missään tapauksessa ole aina sitä noudattanut.

Sisimmässäni tahdon vielä ylläpitää blogiani. Taukoja on kirjoittamisessa ollut. Ennen suolsin vuosikaupalla jokikisenä päivänä tekstiä ja koko homma oli omaksi ilokseni. Kun ensimmäinen vakiolukija ilmestyi, olin haljeta onnesta. Olin suorastaan ylpeä. Sitten tuli toinen ja iloni kaksinkertaistui. Vähitellen lukijoita ilmestyi lisää ja nyt heitä on 22. Minulle mahdottoman iso määrä.  Olen kaikista erikseen ja yhdessä suuresti kiitollinen.

Tämä ei ehkä sittenkään ole mikään lopettajaispuhe (vaikka siltä voi vaikuttaa), koska sisimpäni oikeastaan vaatii kirjoittamaan. Järki on kyllä toista mieltä. Sisinhän ihmisellä on sielu ja sydän. Ne eivät ole aina samaa mieltä järjen kanssa. Eikä minua ole koskaan sanottu järki-ihmiseksi. Otin kerran osaa testiin, jonka kysymysten vastaukset viittasivat joko järki- tai tunneihmiseen.  Tahdoin kovasti olla järki-ihminen ja vastaukset veistelin sen mukaisesti. Väitin etten koskaan polta kynttilöitä, enkä itke romanttisia elokuva katsellessani. Oikeasti tein molempia. Vaikka en ole ollenkaan musiikki-ihminen, sai Richard Straussin sävelet maaliskuisessa konsertissa silmiini kyyneleet ja käsivarsien ihon kananlihalle. Olen siis aivan varmasti ja ehdottomasti enemmän tunneihminen.

Puolison sairastaessa pakenin omaan blogimaailmaani. Se oli hyvää terapiaa. Sain tuoda ajatuksiani julki, eikä se ollut aina tärkeää, lukeeko niitä joku. Taatusti kirjoitin itselleni enemmän. Jotkut kirjailijat väittävät samaa: kirjoittavat itselleen. Tiedän kuitenkin jokaisen kirjoittajan salaisesti toivovan, että hänen ajatuksiaan joku lukee, ostaa mahdollisen kirjan, keskustelee siitä. Minä en ole kirjailija. Joku kerran ehdotti, että kirjoittaisin ET-lehteen kokemuksiani omaishoitajana. En kirjoittanut. Kirjoitin niistä blogiini. Nimimerkin taakse on hyvä kätkeytyä. Vaikka on sanottu sen olevan jonkunlaista pelkoa esiintyä omalla nimellään. Minun kohdallani se oli arkuutta. Ystäväni tietävät, kuka on Stadin Friidu. Hyvä vai paha? Sekä että. Minulta ei kysytä "mitä kuuluu?", koska kuulumiset tiedetään. Toki en aivan kaikkea täällä kerro kuin myös saatan himpun verran liioitella. Voisi kutsua vaikka värittämiseksi. Pidän väreistä. Sinisestä eniten.

Pidän myös lyhyehköistä blogikirjoituksista, jota tämä tämänkertainen ei ole. Jotta jotenkuten voin säilyttää kasvoni, panen tähän pisteen. En kuitenkaan blogikirjoittamiselleni. Oikeastaan tämä on vieläkin aika kivaa! Taukojenkin kanssa. Niitä on hyvä joskus pitää. Pitempiä tai lyhyempiä.









11. toukokuuta 2018

PITKÄ BLOGIAIKA

Olen joskus yltiöpäisesti luvannut alkaa kirjoittaa "toisenlaista" blogia. No, ajatukseksihan se jäi. Mitä olen oikeasti tuuminut, on tämän blogin lopetus. En tiedä, tuleeko siitäkään mitään ainakaan niin kauan kuin yksikin tänne putkahtanut viitsii lukea. Vuoden 2009 loppupuolella tulin blogimaailmaan. Siitä asti olen laverrellut elämästäni jonnekin nettisfääriin. Minne kaikki kirjoitukset katoavat ja katoavatko ollenkaan? Isälläni oli tapana sanoa "maailmaan mahtuu sanoja". Kieppuvatko ne jossain kaukana ja korkealla järjestyksessä vai epäjärjestyksessä? Lauseina ja kokonaisuuksina? Ovatko jonkunlaista sanaromua avaruudessa? Kompastelevat toisiinsa ja keksivät yhteen kokoontuessaan omia tarinoita?

K peruutti lauantaiseen konserttiin tulonsa. Hänen on leivottava, rakennettava voileipäkakkuja, siivottava ym Äitienpäivää varten, jolloin lapset perheineen saapuvat valmiiseen äitienpäiväpöytään. Juhlakalu-äiti taitaa olla aika vetämättömissä sunnuntaina kaiken rehkimisen jälkeen. Miksi näin yleensä?  Miksi ei anneta äidille äitienpäivävapaata? Lasten pitäisi tarjota äidille tämä päivä, tehdä se hänelle helpoksi.

Äitienpäivä oli meidän perheessä se päivä, kun aamulla lausuin äidille Einari Vuorelan runon Kaivotiellä. En muista minkä ikäisenä sen lausuin ensimmäisen kerran, mutta traditio jatkui vuosien ajan. Osasin sen ulkoa. Runo päättyy:

Ihana äiti, ethän itke, kun annan
kaikki nää kukkaset sulle ja vesiastiaas kannan?

Sitten ojensin äidille kukkakimpun. Hänelläkin oli kyyneleet silmissä, mutta vesiastiaa ei hänellä ollut. Emmekä me olleet kaivotiellä. Mentyäni naimisiin ja muutettuani kotoa en enää runoa lausunut. Kukat annoimme ja usein veimme vanhempani äitienpäivälounaalle ravintolaan. Tai valmistimme heille lounaan kotona ja söimme yhdessä. Kaipaan näitä hetkiä.