Viime yö jälleen meillä huono.Mutta vaikka silloin tällöin tämmöisen kaltaisen yön jälkeen mietityttää omaishoitajana olo,niin pitää muistaa,että elämässä voi tapahtua mitä vaan,eikä ikävä sattumus anna syytä luopumiseen.Mies on kuitenkin sama ihminen,jonka kanssa on joskus riemumielin yhteen menty ja kuten rakastamani Aleksis Kivi on sanonut "Ajan kangasta ei lievitetä takaisin; niinmuodoin katso taasen miehukkaasti tulevaan,ja unohtukoon pois mikä pahoin kudottiin".Kuka se aina patistikaan "ajattelemaan positiivisesti"?
Huomenna on minulla vapaapäivä.Vapaa ja vapaa! Aamulla aikainen herätys ja sitten mies hoitopaikkaan ja tämä tarkoittaa että pyörätuolin kanssa kaksi kadunväliä räpiköintiä lumessa. No,aion hemmotella itseäni menemällä kirjakauppaan.Ja ensi tiistaina onkin ihan oikeasti vapaata,sillä hoitaja on meillä peräti neljä tuntia! Siinä ajassa ehtii melkein vaikka mitä ja osan vietänkin kampaajalla.Organisoin niin,että kaikki talouteen liittyvät ostostoimenpiteet suoritetaan jo huomenna.Näin ollen koko tiistaipäivä on vain minua itseäni varten,joka tulee olemaan yhtä iloista onnea.
Jaahas,se on taas pakkasta.Tai sitähän on koko ajan ollut,mutta meinaan että tänään enemmän.Eikä loppua näy,sanovat.Ei ole tarvinnut lunta tykittää hiihtokeskusten mutkamäissä.Meikätyttö ei ole sitten lapsuuden suksia jalkaansa pannut.Ja silloiset olivat paksua puuta ja kun pani lukkolaitteen monoon kiinni,piti varoa,ettei varpaat jääneet väliin.Sitten vaan sivakoimaan ja yleensä suoraan kotiovelta Töölössä.Ei silti,Panu Rajala blogissaan kehuu tänä talvena lähtevänsä myös suoraan oveltaan Eirassa.
Kun lähdin vanhempieni kanssa hiihtämään,matkustimme yleensä ratikalla Munkkiniemeen ja siellä hiihdettiin "maaseudulla".Kun oli tarpeeksi saatu keuhkoihin raikasta ilmaa,panimme sukset muiden suksien joukkoon Kalastajatorpan kahvilan seinää vasten ja menimme sisälle kahville ja kaakaolle.Raitiovaunut olivat joskus melkein täynnä suksia ja niiden iloisia omistajia.Naisilla hameet,jalassa paksut harmaat villasukat pitkien sukkien päällä tungettuina tuhteihin monoihin.Nykyisen hiihtopuseron tilalla oli kauniisti kirjottu villapusero.Muistan äidilläni olleen norjalaismallisen,jonka oli Norjassa ollessaan ostanut.Päässä naisilla oli korville ulottuva lakki ja lapsilla villamyssy,joka huipentui suureen jäniksen töpöhäntää muistuttavaan pyöreään tupsuun.Pitkät housut eivät olleet naisilla kovin yleisiä hiihtoasuina siihen aikaan vuosina yksi ja kaksi.Ajanlaskumme jälkeen kylläkin.Lapset oli puettu haalareihin,ettei vilu päässyt yllättämään.Ratikoissa kävi rattoisa puheensorina ja iloinen mieli näkyi kasvoissa.Ihmiset olivat välittömiä,hymyt herkässä.Nykyajan totisuus ja huoli toimeentulosta masennuksineen oli vasta tulossa.
Isäni pyöräili paljon Helsingissä kesäaikaan.Hänellä oli kovia kokenut polkupyörä,jonka pakkarilla istuin,kun lähdettiin kohti Pakilaa,missä isäni veljillä oli koko katraalla mökit.Isä sitoi tiukasti pyykkipojalla toisen housunlahkeensa, pani tyynyn pakkarin päälle minua varten ja niin olimme valmiit.Kun ajelimme jo kylätietä pitkin kohti määränpäätä,täytyi isäni minulle näyttää joka kerran asfaltissa se paikka,mihin joskus lentokone oli tehnyt hätälaskun.Se oli jännittävää pienen tytön mielestä,ihan sydän pamppaili.
Siitä jatkoimme veljesten mökeille.Jos oli aurinkoinen päivä,isä taittoi ruudullisen nenäliinan kulmat solmuille ja pani liinan päähänsä kuten neljällä veljelläänkin oli.Meitä oli kolme serkusta,joista Sirkka oli jo niin paljon Jormaa ja minua vanhempi,ettei huolinut meitä mihinkään mukaansa.Näin kuluivat nämä Pakilan päivät silloin kun sinne menimme.Aikuisena Jorma teki murheellisen ratkaisun ja surmasi itsensä. Sirkka vielä vanhana rouvana suhteellisen hyväkuntoisena elää Espoossa.Pakila ei ole enää samaa maaseutua kuin silloin ja on myös osana jo Helsinkiä.Eikä sitä lentokoneen hätälaskupaikkaakaan ole enää.Koko tie on poissa.
No,muisteluksihan tämä taas meni.Mutta menköön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti