13. toukokuuta 2010

MUISTELUKSIA KESÄN KORVALLA

Ihanan lämmintä! Vastapäinen talo on hävinnyt koivunlehtien alun runsaaseen vihreyteen.Kesä tuoksuu.Tiedättehän sen aromin? Almanakan mukaan tämmöistä aikaa ainakin neljättä kuukautta.Kyllä nyt ihmiskunnan kelpaa.

Mutta ei nyt vallan auvoista maailmassa ole,että pelkkää kesää meilläpäin haistellaan.Itämerelle ei kuulu oikein hyvää,vaikkakin ympäristömyrkyt vähentyneet.Mutta kuitenkaan ei ole hurraamisen paikka.Lisääntynyt laivaliikenne,jätevedet,maatalous pitää tästä huolen.Itämeri rehevöityy ja sinilevät kelluvat enenevässä määrin kiusanamme.On tämä niin pieni plutakko,ikään kuin sumppu,jossa vesikin vaihtuu kapeitten Tanskan salmien kautta omaan verkkaiseen tahtiinsa.Vielä olemme säästyneet mittavalta öljykatastrofilta,mutta aivan varmasti sellainenkin tapahtuu ennemmin tai myöhemmin mahtavien tankkereiden seilatessa pitkin Suomenlahtea.

Enää ei heitellä matkustajalaivan reelingin yli keittiöjätteitä kuten aikana minun ollessani pikkutyttö.Laivan keittiöstä asteli miehiä käsissään laatikoita ja ämpäreitä,joitten sisällys viskattiin mereen.Mistä ne kaikki lokitkin siihen salamannopeasti ilmestyivät kirkumaan ja riitelemään ihmisten ruuanjätteistä? Aikansa ruuantähteet kelluivat pinnalla,jotka eivät parempiin suihin vielä siinä vaiheessa joutuneet.Viimeinen näky oli usein laivan etääntyessä kolttospaikastaan kun lehtisalaattinippu kuin laiva vihrein tuulesta pullistunein purjein kellui vielä hetken.Sitten upposi ja vedenväki sai osansa padanpohjista sun muista ylijäämistä,kuka apajille ehti,kunnes loput pulahtivat pohjaan muitten rääppeitten päälle.Nyt puhutaan toisista saastuttavista tekijöistä ja siinä on jo suurempi pulma kuin Bore- tai Oihonna-laivojen tavat päästä eroon ruuan jäännöksistä.Jätän tämän kauhukuvan suosiolla.

Tässä kuussa isäni täyttäisi 104v.Isäni elämä tuskin suuremmin ketään kiinnostaa.Kerron siitä silti.Hän oli ulospäin suuntautunut mies,joka kulki polkujaan iloisena hattu hieman kallellaan.Hänestä pidettiin.Koiratkin,aivan vieraat,syöksyivät hänen luokseen.Puolivillit navettakissat maalla käpertyivät hänen syliinsä kehräten kuin kilteimmät kotikissat ikään.Me vierailimme kesällä joskus eteläisellä Pohjanmaalla isossa maalaistalossa,jonka sanottiin olevan pitäjän mahtitalo.Siellä minä,pikkutyttö,sain ensikosketuksen ehtaan maalaiselämään,tallin ja navetan tuoksuun,tuoreisiin kananmuniin ja vastikään silmänsä aukaisseihin kissanpoikiin.Isäni kaukaiset juuret olivat Pohjanmaalta.En koskaan tullut kysyneeksi,missä vaiheessa isäni esivanhemmat muuttivat Helsinkiin ja miksi.Hänen omat vanhempansa olivat jo kuitenkin täällä syntyneet.Entäs näiden vanhemmat? En tiedä.

Isä oli intohimoinen shakinharrastaja.Shakkimestari oli titteli,aivan virallinen.Kaksi kertaa viikossa hän lähti klubilleen ja tuoksui vahvasti tupakalle kotiin tultuaan.Näissä klubeissa leijui vahva savu ja paperossien tuoksu.Isä ehti pelata elämänsä aikana tätä pelien kuninkaaksi kutsuttua 79 vuotta.Aloitti seitsenvuotiaana Helsingin Hietalahdessa,jossa vanhempineen asui.Hän opetti minulle varhain pelin kulun ja vieläkin tiedän,miten nappulat liikkuvat laudalla,jossa on 64 ruutua.Ostin hänelle kerran matkaltani tuliaisiksi hienot nappulat,melkein antiikkia.Hän ei niistä oikein perustanut.Hänellä ja muillakin "oikeilla" pelaajilla piti olla yksinkertaiset puiset nappulat,jossa laudalla hevoset on hevosen näköisiä ja kuusitoista sotilasta näyttävät siltä,miltä pitääkin eturiveissä vihollista uhmaten.Elämänsä loppuun asti shakki oli isäni rakkain harrastus ja uskon hänen nytkin pelaavan pilvensä reunalla muiden mestarien kanssa.Shakki ja matti.

Isäni oli useimmiten hyväntuulinen.Hän tuli kaikkien kanssa toimeen.Lapset rakastivat häntä.Kun hän ilmestyi Töölössä isolle kaltsille meidän lasten joukkoon,kaikki juoksivat hänen luokseen.Muita isiä ei siellä juuri näkynytkään.Hän kertoi miten pesäpalloa pelataan.Isä oli pelannut sitäkin jo Tahko Pihkalan aikaan.Räpylää ei käytetty.Isällä oli toisessa kädessä vääntyneitä sormia,joita lapset halusivat aina katsella.Vielä yli 50v hän pelasi Hesperian kentällä näytösottelun muitten veteraanien kanssa.Siellä papat löivät ja juoksivat.Kuka milläkin tyylillä.

Minusta pidettiin tarkkaa huolta. Oli kotiintuloajat ja niitä oli noudatettava.Kun jo teinityttönä olin lähdössä pojan kanssa ulos,oli tämän haettava minut kotoa.Myös hän sai tuta isän tarkkuuden kotiintuloajoissa.Ja sitten kun lipsuimme hiukan tästä ja poika saattoi kotiovelle asti,jäimme seisomaan rappukäytävään hetkeksi,ehkä pikaisen,ujon suukon ajaksi,avasi isä oven,kurtisti kulmiaan ja sanoi ajan päättyneen.Se oli kovaa aikaa,kun piti alkaa tuntea todellisen rakkauden huuma.Päiväkirja sai sivuilleen ankarat vastalauseeni kotikasvatuksen monimutkaisuudesta.

Kun isäni kuoli,se koski.Tein elämäni raskaimman retken Lahteen,kun isäni ollessa
Vääksyn kanavan lähellä käymässä sain sairaalasta soiton.Sydän.Lähdin yöllä ajamaan kohti Päijät-Hämeen sairaalaa.Rukoilin koko matkan tähtien täyteisen taivaan alla,että ehtisin. Uskoin vahvasti jonkun minua kuuntelevan.Minua kuultiin.Ehdin pitää isääni kädestä ja hän tiesi minun siinä olevan.Sitten häntä ei enää ollut.Ajaessani takaisin Helsinkiin katselin taas samaa taivasta.Toivotin isälleni hyvää matkaa kun hän siellä jossain tähtien välissä kulki kohti tuntemattomuutta.

Vieläkin kahdeksantoista vuoden jälkeen hän on usein mielessäni.Ja vieläkin tulee asioita,joita pitäisi häneltä kysyä.Kysynkin,mutta en saa vastausta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti