Kun minä olin pikkuinen vielä ja asuin Töölössä,kuljin useinkin vanhempieni kanssa Kala ja poika-veistoksen ohi.Sen luo piti aina pysähtyä ja katsella poikaa,joka ratsastaa kalalla ja se kala lienee vielä tänäänkin hauki,jonka suusta suihkuaa vettä.Veistos viettää talvet kuivalla maalla varaston lämpimässä,mutta palautetaan paikalleen,kun Helsinki kääriytyy suviseen auringon paisteeseen.Tosin se oli kauan myös poissa kokonaan liiallisen veden kulutuksen takia,mutta palautettiin osoitteeseensa Töölössä kuusi vuotta sitten.Nytkin vielä vuosikymmeniä myöhemmin ohitan joskus tämän Essi Renvallin veistoksen Mannerheimintie 70 kohdalla.Se tuo mieleeni lapsuuden,kävelyt vanhempien kanssa Töölössä,joka oli vielä kauan kotini naimisiin mentyänikin.
Televisiossa näkyy joskus junamatkoja esitteleviä mainoksia,jossa torppari Jalmari Lehtisen näköispatsaat tuovat kaikelle kansalle tiettäväksi rautatiematkailun hyvät puolet.No,nämähän ovat Emil Wikströmin veistämät rautatieaseman neljä Lyhdynkantajaa,jotka astuvat alustaltaan mainoshommiin.Jalmari Lehtinen syntyi Sääksmäellä joskus 1800-luvun loppupuolella.Sieltä tämä myös Kappion Jalmariksi nimetty kaveri muutti Kantalan kylään,jossa asusti myös kuvanveistäjä Emil Wikström sen ajan kun Visavuorta rakennettiin.Miehet tutustuivat ja Jalmari Lehtisestä tuli Wikströmille malli.Tuskin Lehtinen olisi hulluimmissa kuvitelmissaankaan ajatellut tulevansa joskus televisioruudun kautta tutuksi suomalaisille lyhdynkantajan hahmossa,varsinkaan kun veistosten valmistusaikaan 1914 tuskin televisio-sanaakaan tunnettiin.Tutuksi Lyhdynkantajat tulivat monille,jotka kiiruhtivat asemalle ja junaan.Kuten nykyisinkin,jos joku ehtii näitä jykeviä graniittihahmoja vilkaista.Niilläkin on ja oli oma tarinansa.
Eilen kerroin ostaneeni Raija Tervomaan patsaskirjan,joka sai minut sanailemaan nämä kaksi juttua.Veistoksiin kannattaa aina tutustua lähemmin muullakin tavoin kuin vain katselemalla.Kuten sanottu,niillä kaikilla on tarina.
Eilen oli muuten kivat luppotunnit minulla.Olinhan organisoinut niin,että ruokaostokset tehty aiemmin miehen kanssa ja nyt tuuraaja-aika vain itseäni varten.Nautin kahvia ja croisantin ensialkuun kahvilassa ja sitten bongailin Stockmannin eri osastoilla ilman suurempaa ostotarkoitusta.Sieltä Stadin mestat-näyttelyyn Kauppatorin varteen pitkin Espaa,jossa en olekaan aikoihin pasteeraillut.Turisteja ja meitä helsinkiläisiä kadun täyden.Kaikilla lujasti lämmintä päällä.Kahviloiden edustoilla muutama pöytä ja tuoli kylmää uhmaavia varten.Sisätilat kuitenkin suosiossa.Kappeli näytti täydeltä ja kutsuvalta,kuten aina.Puut ja nurmikot nukkuivat talviunta lumen alla.Autojonot maleksivat Espan kumpaakin puolta työntäen pakoputkistaan pakkasilmaan harmaata savua.Eikä Runebergin patsaan pään päällä seissyt lokin lokkia.Pieni luminokare oli runoilijalla päähineenä.
Torilla Havis Amanda viis veisasi kylmyydestä ja seisoi,kuten aina,ilkosillaan merileijonien vahtimana.Ei neito enää herätä kaupunkilaisissa pahennusta,kun jo muuallakin alastomat naisfiguurit jalustoiltaan katselevat ohikulkijaa mikä missäkin.Mitä sanoisivatkaan ne puritaaniset kukkahattutädit,jotka 1908 nyrpistivät nenäänsä Ville Vallgrenin työlle vaatien neitoa poistumaan herättämästä pahennusta ja ties vaikka mitä.Eivät edes merileijonat säästyneet kritiikiltä,kun suomalaiseen luontoon kuulumattomina sylkivät kidastaan vettä neitoon päin.Siihen neito kuitenkin jäi ollen nyt yksi kauneimmista,pidetyimmistä ja kuvatuimmista patsaista Stadissa.
Kiitos,Ville Vallgren.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti