14. maaliskuuta 2011

MAALISKUUN MAANANTAI

Aurinko paistaa ainakin täällä meillä päin tänä aamupäivänä.Hörpin kahvia samalla kun kahdella sormella naputtelen.Kävin muinoin konekirjoituskouluakin,mutta opettaja oli usein vahvasti alkoholin vaikutuksessa,jotta oppiminen meni kahden sormen systeemiksi,vaikka piti olla kymmensorminen.Kirjoittelin isäni kirjoituskoneella sen minkä osasin ja sitten ikiomilla koneilla,jotka ajan myöstä vaihtuivat modernisti sähkökäyttöisiksi.Nyt ovat nekin historiaa ja edessäni on tietokone.Näin kulkee kehitys.

Kaikkiin Japanissa oleviin suomalaisiin saatu yhteys ja voivat olosuhteisiin nähden hyvin.Voimalassa uusi räjähdys,mutta jälleen pysyivät tärkeät osat ehyinä.Näin kerrotaan.Sähköt poikki,juomavesi vähissä.Nyt etsitään eloonjääneitä japanilaisten tapaan suurella tyyneydellä.Zeniläinen sanonta:"Paju on vihreä,kukka punainen.Asiat on otettava sellaisina kuin ovat." Koko kauheus avautuu silmien eteen aallon jätettyä jälkeensä mitä suurimman kaaoksen.Auki olevissa kaupoissa myydään elintarvikkeita tietty määrä kullekin,samoin bensaa parikymmentä litraa jokaiselle.Näin taataan ainakin alussa saanti mahdollisimman monelle. Nyt jo katsotaan eteenpäin ja suunnattomat raivaustyöt aloitettu ja päästään niillekin alueille,jonne tiet ja kadut ovat hävinneet.Voimia japanilaisille sekä heitä auttamaan tulleille.

Suomen vanhukset eivät enää koe siinä määrin yksinäisyyttä kuin aiemmin.Ei ole pitkääkään aikaa,kun kirjoiteltiin ympäriämpäri vanhusten oloista,jota eniten kattaa yksinäisyyden tunne.Moni kokenut elämänsä niin huonoksi,että ulospääsyn keinona on vain itsemurha.Toiset alkaneet käyttää alkoholia murheen karkottamiseksi.Toki on edelleen yksinäisyyttä,mutta hyvä jos vähemmän.Moni mummeli ja papparainen on löytänyt harrastuksen tietokoneen parista.Toiset hyppäävät bingoissa ja kuntien tarjoamissa päiväkerhoissa.Joskus yksinäisyys on omien korvien välissä,vaikka voimia olisi kodin ulkopuoliseen elämään.Sitä ei vain tule ottaneeksi vastaan,vaan annetaan mielen masentua omaa kurjuutta pohdiskellessa.

Omaishoitajuuteen kuuluu sosiaaliväen tarkistuskäynnit ja silloin mieheltä kysytään hänen tunteistaan koskien mahdollista yksinäisyyttä ja turvattomuutta.Siihen kysymykseen hän aina vastaa selkein sanoin,että ei tunne kumpaakaan.No,omaishoitajan yksi tehtävä on tietysti juuri saada hoidettava viihtymään ja saada hänet mahdollisuuksien mukaan osallistumaan kaikkeen,että yksinäisyys ja toimettomuuden tunne ei pääse yllättämään.Minulle tulee kyselykaavakkeita sosiaalitoimistosta ja juuri hiljattain yksi kysymys kuului,pystyisinkö olemaan nykyistä parempi omaishoitaja.En edes vastausta miettinyt,kun kirjoitin etten pystyisi.Tämä on totta.Vaikka itse sanonkin,olen hemmetin hyvä mieheni omaishoitaja.No,kissa nostaa ja niin poispäin.

Eilisiltana keskustelin puhelimessa vanhan ystävän kanssa.Sairas ihminen,joka viime aikoina katkeroitunut omasta avuttomuudestaan.Keskustelumme pyörivät aina paljolti hänen sairautensa ympärillä.Ehkä hänelle tekee hyvää siitä puhua,selvitellä lääkitykset,kipujen määrät,huonot olot ja päivät.Yritän ymmärtää.Meillähän myös kotona sairaus on aina läsnä.Sitä hän ei muista tai halua ajatella.Minulle on turha puhua elämän ilojen supistumisesta ja arjen rajoista.Minä tiedän.Näen mieheni psyykkiset ja fyysiset muutokset.Joskus väsyn totaalisesti ystäväni marinoihin ja haluaisin hänen puhuvan niistä asioista,jotka ovat vielä hyvin.Hän kävelee ilman apuneuvoja,mieheni ei.Hänellä juoksee järki,miehelläni vähemmän.Hän näkee lukea,mieheni on näkövammainen.Hän ehtii vessaan,mieheni ei.

Elämää voi olla edessä vielä monta vuotta,niin sitähän on turha tuhlata ainaiseen valittamiseen,vaikka on sairas.Positiivinen juttelu puhelimessa auttaa ainakin hetkellisesti unohtamaan oman kurjan olon.Alituinen murheen laaksossa rämpiminen ei meille ole kenellekään hyväksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti