Kirjailija Axel Munthe aikoinaan ihmetteli vilpittömästi kirjansa Huvila meren rannalla huimaavaa menestystä maailmalla.Itse ei pitänyt sitä kirjallisesti hyvänä.Nyt minä,vähäpätöinen blogisti,ihmettelen omalla kohdallani blogini lukukertojen määrää.Eihän se tietystikään päätä huimaa,mutta itse olen aidosti hämmästynyt ja ennen kaikkea iloinen,sillä kyllä jokainen kirjoittaja sisimmässään toivoo jonkun tekstiään lukevan.No,alussa puolipakotin ystäviäni piipahtamaan Stadin friidun sivuilla.Tahdoin myös levitellä riemuani blogikirjoittajana olemisesta.Olihan se minulle aivan uusi asia,josta myöhemmin kehkeytyi melkein jokapäiväinen tuikitärkeä irrottautuminen omaishoitajan päivärutiineista.Sitä yrittää keksiä kaikenlaista tekemistä puolison sairauden rajaamaan elämään.Sellaista,joka vie ajatukset muualle ehkäpä mielikuvituksen värittämään maailmaan,sanojen leikkiin,itsestä kertomiseen vieraillekin ihmisille,arjestaan,toiveistaan ja tuumailuistaan.Itselle kuitenkin kai eniten kirjoittaa ja itsensä takia.
Kun vasta äskettäin keksin,että voin nähdä blogini käyntikertojen tilastoa,avautui siitä jälleen aivan uusi maailma.Maailma tosiaankin! Sillä,jos tilasto ei valehtele,käyntejä on tehty Euroopan lisäksi USAta ja Kanadaa myöten.Olin lentää pyllylleni.Miten siellä on löydetty jonkun Stadin friidun tekstit? Vahingossa? Luojalle kiitos niistä vahingoista.Tosin saatan tietää tämän "vahingon",sillä googlettaessa esiin tulee myös ne Stadin Friidut,jotka Stadin Slangi ry. vuosittain valitsee ja Espan lavalla Helsinki-päivänä julkistaa.Nämä Friidut ovat saattaneet olla siunaukseni! Tosin sitten lukija myös voi pettyä,että mikäs friidu tämä tämmöinen on,ei julkkis eikä mikään. Mutta kuten kerrottu on,sanoja ei voi omia,niin Stadin friidu on käytettävissä,tosin nyt minun kohdallani kaiketi nimimerkkinä ainutlaatuinen.Olen myös aivan oikeasti Stadin friidu,paljasjalkainen ja kolmannessa polvessa stadilainen.On nyt asian laita blogissani piipahtaessa miten tahansa,olen riemusta aivan turvoksissa,jos tekstejäni vastaisuudessakin vahingossa tai tarkoituksella luetaan.Kiitoksia.
Eilen ei oltukaan ulkona.Kaikki menoa varten valmista,mutta juuri silloin alkoi mies käyttäytyä siihen malliin,että kieltäydyin lähtemästä.Vaatteet pois ja lounaan laittoon.Mies alkoi mököttää.Se meni ohi ja pihvi maistui.Jälkiruuaksi äitini ohjeen mukaista pannukakkua.Diabeetikko pisteli hyvällä halulla mansikkahilloineen päivineen.Joskus minulla pinna kiristyy hänen käytöksensä vuoksi,vaikka tiedänkin kaiken johtuvan yksinomaan sairaudesta.Ei vain jaksa aina.Silloin huomaan,että alan olla loman tarpeessa.Kunhan selviydymme tämänkuisesta korvaklinikkakäynnistä,jatkoa viimekuiselle,alan pohtia pientä lomaa.Muutamakin päivä tekisi hyvää.
Haaveilen aina aamuista,kun saa olla vuoteessa vaikka keskipäivään asti,kuljeksia toimettomana kokonainen päivä,olla huolehtimatta mistään,seistä vaikka päällään.Sitten kun lomapäivät koittavat,ei niin menekään. Päivät ovatkin niin,että hullunkurisesti kaipaan niitä omaishoitajan rutiineja,hoitotoimenpiteitä,huomion antamisia.En ehkä keksikään mitään tekemistä,vaikka pasmat olivat niin selvät.Onko sitä niin kasvanut vuosien mittaan rooliinsa,että ei pääse irti? Kuinka pitkä loman tulee olla,että se olisi huviksi ja hyödyksi itselle? Pitäisikö repäistä itsensä aivan muihin maisemiin pois siitä ympäristöstä,johon kuuluvat tutut asiat? Matkustaa jonnekin,jossa on erilaista? Ehkä pitäisi.Mitä jos sillä aikaa miehelle jotain tapahtuisi? Olisin itsekkäästi jossain nauttimassa,kun pitäisi olla pitämässä kädestä.Mikä vaimo se sellainen on? En antaisi milloinkaan itselleni anteeksi.
Tänään on uusi ulosmenoyritys.Eilinen auringonpaiste houkutteli enemmän kuin tämän päivän pilvipeite.Eikä asteissakaan hurraamista ole.Pari korttia postilaatikkoon ja sitten rantaraitille.Pyörätuolissa vakiovarusteena kaksi sadekaapua.Eiköhän se siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti