3. syyskuuta 2012

KOTIIN

Jippiiii,puoliso huomenna kotiin!!! Hän ON paremmassa kunnossa ja jopa kävelee rollaattorin avustamana melkein kuten ennen. Clostridium difficilekin hellittänyt.Tänään vielä sairaalakäynti minulla ja huomenna sitten menen hakemaan ja saattajat tulevat mukaan.Kävin eilen,sunnuntaina,varaamassa "tiistain kuormasta" kaksi täytekakkua osastolle.Kaksi siksi,kun yhtä sopivan kokoista ei tule ajoissa etukäteen tilaamatta.Haluan kakut antaa kiitokseksi erittäin empaattisesta ja ystävällisestä kohtelusta niin puolisoa kuin minua kohtaan.Minua ei missään asiassa ole jätetty tietämättömäksi.Kaikki on ollut asiallista ja huomaavaista.Hoitajat ovat oma-aloitteisesti tulleet juttusilleni,jota suuresti arvostan.Sairaala kuuluu sairaalakompleksiin Meilahdessa,jonka piirissä useitakin klinikoita ja hoitolaitoksia.Puoliso on niistä yhdessä ja se on Haartmanin sairaala.

Nyt aamupäivällä olen menossa ostamaan kotiin huomista ja loppuviikkoakin varten jääkaapin täytettä.En tiedä,milloin olemme molemmat valmiita lähtemään kaupungille,kuinka usein hoitajat käyvät jne. Tuuraajaankin otettava yhteyttä ja sosiaalitoimistoon ilmoitettava kotiin paluusta.Voi pojat,kyllä tämä tästä! Ostan kaksi suurta kimppua kukkia,joilla toivotan entisen kaltaisen elämän meille taas tervetulleeksi ja ennen kaikkea puolison kotiin.

Myönnän,että on ollut uuvuttavaa tämä kaksi viikkoa.Olen ollut poikki,kun olen palautunut sairaalavisiitistä kotiin illan suussa.Mannerheimintie on tullut tutuksi entistäkin enemmän.Olen kuullut yksityispuheluita ratikassa,riidan tynkää ystävysten kesken,lasten melskaamista ja vanhempien torumista.Olen nähnyt naiseksi pukeutuneen miehen,monia kansallisuuksia,kuullut maailman kieliä,ollut ruuhkaratikassa ja tyhjemmässä.Olen katsellut Manskun varrella olevien kerrostalojen julkisivuja ja seiniä,ikkunoita ja kauppaliikkeitä.Huomannut sellaistakin,jota en ennen ole huomannut,vaikka olen ikäni Mannerheimintietä käyttänyt.Olen nähnyt lapsuuteni "ison kaltsin",jonka paikalla on nyt KELA.Katselen sairaalaan mennessäni pätkää Messeniuksenkadusta,jossa lapsena leikin,josta lähdin aamuisin kouluun ja josta lopulta muutin pois.Niihin aikoihin oli kolmonen minun ratikkani.Nyt olen ajellut nelosella.Se ajelu toki jatkuu kohdallani,sillä muita ratikoita ei Skattalla kulje.Elämä palautuu raiteilleen.


2 kommenttia:

  1. Voi, miten hienoa! On aina mukavaa, kun elämä palaa raiteilleen, erityisesti ikävien käänteiden jälkeen. Onnittelut tavallisen arjen paluusta! Tuo sairaala on hyvä, minäkin siellä ihan muutaman kerran olen ollut, ja aina avun saanut.

    Se on muuten aina yhtä jännää, että blogistit tulevat niin "tutuiksi", että heidän kertomaansa elämää jotenkin hyvin vahvasti myötäelää. Niin tässäkin, olen oikein huolissani ja jännityksellä odottanut, milloin ja missä kunnossa puoliso palaa kotiin.

    VastaaPoista
  2. Voi kiitos,Mymskä.Mukavaa kun olet myötäeläjä,vaikka olemmekin vain hitusen verran tutustuneet toistemme elämään tämän vehkeen välityksellä.

    Ja ihanaa on saada mies kotiin.Hiukan jännittää,miten alkaa mennä,kun nyt on taas uusi lehti käännetty elämässä,mutta eiköhän suttaannu.Ja nyt minulla on komeasti ulkopuolista apua,sairaanhoitaja ja fysioterapeutti, kotona ainakin jonkun aikaa.Sekin jännittää.

    VastaaPoista