Katselin televisiosta valtakunnan ykkösjuhlaa illalla.Mutta en enää aikaisempien vuosien kriittisenä.Jos joku herrahenklö astui daamin helman päälle,en reagoinut asiaa sen vaativalla tavalla hengähtämällä "repesikö".En moitiskellut mielessäni kavaljeerin suorana roikkuvaa käsivartta,kun se olisi pitänyt koukistaa daamin pideltäväksi.Minä vain katselin karkelon loistetta ylen objektiivisesti.Näin tasavallan presidentin puolisoineen tanssin pyörteissä,jos nyt siinä tungoksessa voi "pyörteistä" puhua.Kuuluu tapoihin avata illan tanssiosuus.Toimittajat eivät ainakaan minun kuulteni esittäneet haatateltavilleen kysymystä "mitä itsenäisyys teille merkitsee" joka olisikin ollut jo liian kulunut ja klisheinen kysymys. Näin ruudussa monta tavattoman kaunista asukokonaisuutta hiuksista kenkiin ja diplomaattikunnan pukujen väriloistoa.Näin tyylikkyyttä ja suurta eleganssia.On syöden ja tanssien juhlittu itsenäistä Suomea 95. kerran.Maata,jota me suomalaiset pidämme maailman parhaimpana.
Lumisateessa eilen ajelin nelosella Tullinpuomin pysäkille.Siitä aina yhtä rasittavaa pitkää mutta suhteellisen loivaa Lääkärinkadun mäkeä ylös,joka vie minusta mehut.Auraamaton jalkakäytävä vielä tilannetta pahentaa.Mutta on mentävä ylös päästäkseen jälleen alas.Puolison vuoteesta kuului heti lähestyessäni "hei kulta" ja käsivarsi ojentautui kohti.Menimme kahville.Olin ostanut Naisten messuilta myös lusikkaleipiä ja annoin puolisolle kaksi talon leivonnaisten ohella.Kaikki maistui.Väsynyt oli.Heti takaisin sänkyyn.
Tein tavanomaiset hommat parranajoineen ja hedelmätarjoamisineen.Vaihdoin naapuripetin asukkaan kanssa muutaman sanan kertoen pakkasen hiukan laantuneen.Kahvihuoneessa kuuntelin ihastuneena erään teräsmuorin pöytäkeskustelua ja hämmästelin itsekseni hänen hyvää näkökykyään.Rypyt kasvoilla kertoivat pitkästä elämästä.Ilmeinen positiivisuus ja iloinen mieli oli säilynyt hänen siinä rupatellessaan pöytäseurueen riemuksi.Ehkä ammattina oli ollut opettaja,suomenkielen maikka.Niin oli ulosanti kirjakielisen siistiä ja artikulointi selvää.Mahtoiko tietää,että nuori runoilija Saima Harmaja on ollut potemassa keuhkotautia 1935 Laakson sairaalassa? Hän kirjoitti ystävilleen olevansa kuin vanki sairaalahuoneessaan ja perin kyllästynyt sairaalan velliaterioihin.Harmaja kuoli vuonna 1937 vain 23-vuotiaana.
Ote runosta Väsyvä
Kuihtuva ruumis
siksi on suojattu maja.
Tuskani tiedän,
vaan on tuskien raja;
on syli ääretön
Kaikkeuden,joka kantaa,
vie käsivarsi
vaipumaton liki rantaa
(1936)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti