Eilen kerroin puolisolle hänen menostaan viikoksi intervallihoitoon. Katseli minua pitkään ja aivan näin, kuinka ymmärrys valtasi hänen mielensä. Nosti sitten etusormen pystyyn ja toisti "yhdeksi viikoksi". Tämähän tapahtuu jo ensi viikolla. Ehkä minä tarvitsen pienen hengähdystauon, ainakin näin iki-ihana sosiaaliohjaajani on tuumannut. Eilinen tuuraaja, ei vakituinen, kysyi jaksamistani ja väitti olleensa huolissaan, vaikka on meillä vain yhden kerran aikaisemmin käynyt ja siitäkin on vuosi aikaa. Palavereissaan varmaankin käyvät asiakaskuntaansa läpi ja miettivät kunkin omaishoitajan jaksamista. Onhan joukossamme toki varsin iäkkäitäkin, jotka päivät pääksytysten puurtavat lähimmäistään hoitaen. Joillakin ulkopuolista apua enemmän, joillakin vähemmän.
C soitti eilen ja jälleen keskustelimme tapaamisesta nyt alkavan lomani aikana. Edelleen minulla on mielessä vain oleminen kaksin itseni kanssa, mutta taidan C:n kohdalla antaa periksi. Jäähän muiksi päiviksi tuo ihana joutilaisuus, jonka aikana ei ole velvoitteita. Istun partsilla hortensian varjossa, toivon mukaan nukun aamuisin pitkään, nautin aamukahvin silloin kun lystään ja annan kellon käydä omia aikojaan. En kippaa lääkkeitä dosetista kolme kertaa päivässä. Eikä pyykkikone käy päivittäin. Pystynkö tämmöiseen ylenpalttiseen toimettomuuteen? Jos en, niin lomasta ei ole silloin mitään hyötyä. Ehkä olisi sittenkin parasta elvyttää sosiaalinen elämä ja tavata ihmisiä. Tai mennä näyttelyihin, kahviloihin, puistoihin, ostoksille ilman kiirettä... Saas nähdä.
Tänään ei juoda aamukahvia parvekkeella. Asteita vain vaivaiset kymmenen, eikä aurinkoa missään.Yksinäinen lokki lehahti yli pihan ja naapurin koira haukahti kerran. Puoliso puhdistettu, juotettu ja syötetty ja minä naputtelen blogia välillä Mucha-mukista kahvia siemaisten. Näinhän nämä aamut meillä menee. Yleensä. Jossain välissä urkenee se päiväkin kaikkine toimineen jatkuen suurinpiirtein iltaan asti.
C päivitteli eilen, mitenkä hänen pojallaan viikonloppuisän velvollisuudet sujuvat ja mitenkä mies jaksaa kaiken, oman päivätyön, yhden miehen huushollin (siivooja kerran viikossa ) ja lapsen silloin tällöin. Mitenkähän? Kerroin kaverin tekevän sitä työtä, mitä yksinhuoltajaäidit vuosikaudet ovat tehneet ja tekevät yhä. Eikä lapsen/lasten hoito jää vain viikonloppujen puhteeksi vaan on jokapäiväistä kuten mahdollinen ansiotyökin. Niin että kyllä viikonloppuisän elämä on huolettomampaa, tosin myös yhtä vastuullista. Mutta C on äiti ja tietysti huolestuu aikuisen poikansa jaksamisesta. Mutta minua ei saanut mukaansa murheeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti