Tässä istun enkä muuta voi. Mutta pian voin.Puoliso herätettävä,pesu ja aamukahvi. Itse kaupunkikostyymiin ja tuuraajan tultua stadiin. Eilen piti pääsemäni ortopedin vastaanotolle Peijaksen sairaalassa. Odotuskäytävän kello raksutti, viisarit siirtyivät, aikaa kului. En toki huolestunut, kun on totuttu odottelemaan. Hoitaja ilmaantui kertomaan tohtorin olevan estynyt minua vastaan ottamaan, kun on leikkauksessa. Sain valita. Lisää odottelua tunti ehkä kaksi. Päätin lähteä. Viikon kuluttua uudestaan ja kummityttö taas kotivahdiksi.
On se Peijas kaukana. Aivan uusi kokemus minulle kuin myös koko Vantaa, jossa en ole visiteerannut kuin autolla joskus. Kuin olisi maalle mennyt. Omakotitaloasutusta, metsiä, peltoja, ihmisiä harvakseen. Ruska lopuillaan, jos on ollutkaan. Taksimatka kesti yli puoli tuntia. Peijaksen ympärillä kerrostaloja ja siinä kohdin näytti vähän kaupungilta. Vuosiluku sairaalan seinässä 1990. Melko uusi siis. Käytäviä, infopiste, ilmoittautumisluukku oli jo suljettu, pyjamaväkeä kahvilassa. Lykkiydyin B-käytävään ohjeen mukaisesti ja istuuduin odottamaan. Ovessa oli ortopedin nimi. Viereen tupsahti nainen, joka alkoi hetikohta keskustella "missähän se minun lääkärini on?" Lähti etsimään ja tuli takaisin. Oli löytänyt. Juttelu oli kovasti yksipuolista. Vastailin vain niin paljon kuin katsoin, etten vaikuta ylen epäkohteliaalta. Kaivoin laukkuani ja rapistelin papereita, joita oli pyydetty tuomaan. Katselin kelloa. Nojasin rollaattoriin ja olin siihen nojaamatta. Pitkästyin. Sitten tuli hoitaja.
Kotimatka yhtä pitkä kuin mennessä. Alkoi jo hämärtää. Vantaan ja Helsingin raja. Olin taas kotikaupungissa. Läpi ruuhkaisen keskustan. Kerjäläisiä ei näkynyt. Taivaalta tihuutti hiukan vettä, sateensuojia. Yksi risteilyalus Katajanokan laiturissa. Kääntyminen kotikadulle. Maksoin ja pyysin kuitin. Haen Kelalta omavastuun jälkeistä osuutta. Hoitaja antoi hakemuskaavakkeen, kun pyysin.
Kotona hääri kummityttö. Oli pessyt kristallit ja katseli keittiön kattokruunua ahnein silmin. Syytin nivelrikkoa, vaikka rasva ja pöly olivat jo siinä olleet aiemminkin. Hätistin kotiin. Jäi kuitenkin aikaa juttelulle ja ilonpidolle. Olemme samaa horoskooppimerkkiä, huumori samanlaista, naurua ei puutu. Kertoi, että olin, hänen ollessaan kaksivuotias ja meillä parin tunnin hoidossa, lakannut hänen pienoiset kyntensä punaisiksi. Kotona oli valokuvattu, muuten ei tyttö muista tätä kummitädin tempausta. Myös kertoi, kun olin vienyt hänet (oli jo melkein teini-ikäinen) Ruiskumestarin talo-museoon ja kadulla oli puomeja, etten saanut autoa parkkeerattua. Nousin tyynen rauhallisesti autosta, siirsin puomit ja ajoin auton jalkakäytävän viereen. Tämän muistan ja kielsin ehdottomasti tekemästä samoin nyt kun hän ajaa itsekin. Halasimme, kiitin ja hän lähti kotiinsa. Alkoi olla puolison alkuillan ruokinta-aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti