VUOSI VAIHTUU

Tänään on se päivä vuodesta, kun mietitään vuoden aikana tapahtunutta.  Muistellaan hyvät ja pahat maailmalla. Toivotaan parempaa ensi vuotta ja muistetaan kirjoittaa vuosiluku 2015. Kukin ottaa vuoden vaihtumisen tavallaan. Minä olen jo monena vuonna ottanut uuden vuoden vastaan nukkuen. Muinoin oli toisin. Meillä oli vieraita, usein oikein kunnon rapukestit, kun mökkinaapurin pojat olivat ravustaneet meille rapuja pakkaseen parikin sataa. Ne syötiin iloisesti juuri uuden vuoden aattoiltana. Ne olivat hauskoja aikoja. No, vuosien aikana tahti muuttui, kunnes se tyystin hiljeni nykyiseen muotoonsa erinäisten tapahtumien seurauksena. Ei haittaa. Aika aikaansa kutakin. Muistellaan. Aion katsella Senaatintorin seremoniat. Siis aion.

Eilen oli tuuraajapäivä ja lähdin heti hänen tultuaan liikkeelle. Tavaratalo mainosti jo ulko-ovella  40% alennusta melkein kaikesta. Ei siihen aikaan aamupäivästä vielä ruuhkaa kuitenkaan. Sain työnnellä rollaattoria väljissä tiloissa. Aikomuksena oli ostaa jokin pieni esine tuuraajalle, joka oli meillä viimeistä kertaa. Siirtyy eläkkeelle ja juurilleen itäisempään Suomeen. Ajattelin hänen pitävän Oiva Toikan lehtokurpan munasta. Se käärittiin pakettiin. Kiitin kädestä pitäen tuuraajaa ja hiukan oli haikea olo. Olihan hän vahtinut puolisoa ja antanut minulle vapaata vuosien ajan.

Ruokaostokset tuli myös tehtyä, eikä Herkussakaan suurempaa tungosta ollut. Tavaratalon puolesta huono asia. Toivottavasti myöhemmin vilkastui. Venäläiskato oli silmiin pistävää. Näihin aikoihin vielä viime vuonna he kantoivat Suomeen selkä vääränä rahaa. Nyt uutisten mukaan matkailevat omassa maassa halvemmalla. Turisteja muistakaan maista ei liiemmin ollut liikkeellä. Senaatintori valmistautui ohi ajaessani tämän päivän juhlallisuuksiin. Aleksanteri menoa katseli.

Helsingin asukkaista vain alle puolet on paljasjalkaisia stadilaisia Helsingin Sanomien mukaan. Samoin Katajanokalla. Muuttoliike on hurjaa, pois ja tänne. Taitanee olla kaikkialla isoissa kaupungeissa sama ilmiö nykyisin. Muutetaan työn, opiskelun ja rakkauden perässä milloin minnekin juurista enempiä välittämättä. Lapsia on Helsingissä syntyneitä jo paljon, minun ikäisiäni ei niinkään. Onko se nyt sitten niin tärkeää olla paljasjalkainen? Tätä hymähtäen kysytään, jos kerrotaan, mitenkä monennetta polvea ollaan helsinkiläisiä. Minulle se on tärkeä asia. Ei ylpeilläkseni, vaan juurieni vuoksi. Jonkunlaista syvempää rakkautta synnyinkaupunkia kohtaan, kun kuuluu omalla panoksella sen historiaan muutaman polven takaa. Kaupunki tuntuu enemmän omalta ja läheisemmältä, sen tuntee ja aistii. Sitä rakastaa ehdoitta. Se on minun kaupunkini.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA MEILLE KAIKILLE, ASUTAAN NYT MISSÄ TAHANSA.

TUURAAJAPÄIVÄN AAMUNA

Olin poissa blogimaailmasta muutaman päivän, kun koneen kursori heittäytyi hankalaksi eläen omaa elämäänsä tottelematta tahtoani. Nyt sitä on osaavainen ystäväni korjannut ja toivon parasta. Takuu on vielä voimassa, jotta käännyn sen puoleen, jos käännyttävä on.

Joulu on nyt auttamattomasti ohi. Minun pieni kuuseni kukoistaa, kunhan saa tarpeeksi vettä juodakseen. Tämän vuoden kahta viimeistä päivää vietetään. Lapsena jännitin kovasti vuoden vaihtumista. Se oli jollain lailla pelottavaakin. Meillä oli aina vieraita ja minullakin oli lupa valvoa. Hämmästyin sitä, kun mikään ei muuttunutkaan, vaikka vuosi oli vaihtunut. Nyttemmin nukun usein jo vuodenvaihteen yli, kun tiedän, ettei  mikään tavallisessa elämässä suuremmin muutu, paitsi pitää muistaa kirjoittaa uusi vuosiluku. Nukunko tänä vuonna, sitä en tiedä vielä. Sen tiedän, että tänään on tuuraajapäivä ja minä lähden stadiin.

Kun ei ollut tietokonetta, tuli kaikenlaista hyödyllistä tehtyä. Siivoskelin laatikoita, tein tilaa puolison hoitotarvikkeille, jotka lähetetään tänään, kyllästyin kinkun makuun, tein peurapataa ja söin suklaata. Televisiotakin tuli katseltua ahkerammin ja nukahdin äänikirjaa kuunnellessa. Se kertoi Suomesta 1950-luvulla. Oli olympialaiset ja Armi Kuusela, sotakorvausten maksua ja toipumista 1940-luvulla päättyneestä sodasta. Lättähatut jatkoivat sakilaisten perinnettä Helsingissä kainalossaan usein villamyssyfriiduja angorapuseroissaaan. Totuteltiin coca-colan makuun ja alettiin matkustella muuallekin kuin Tukholmaan.

Tapasin naapurin rapussa. Vatvottiin talon asioita. Huonosti menee, sanoi rouva. Toista oli ennen, kun noudatettiin sääntöjä ja hyviä tapoja, huoltomiehet kävivät useammin, piha kondiksessa, roskapusseja ei jätetty roskisvajan ulkopuolelle, eikä musiikki pauhannut yötä myöten. Tässä kohdin kysyin rouvalta, miksi ei mene sanomaan häirinnästä. On liian kiltti ja vain kärsii. Meille ei ole kuulunut rouvan naapurista mitään, kun melu on toisessa linjassa ja ylimmässä kerroksessa. Jos kuuluisi, minä en olisi kiltti. Toki myönnän, että toista oli, kun mekin tänne muutettiin. Tämän myönnän. Sitten toivoteltiin toisillemme hyvät kaikessa ja rouva sanoi kävelevänsä viidenteen kerrokseen. Tekee hyvää jaloille. Minä otin hissin kolmanteen.

TAPANINPÄIVÄN AAMUNA

Joulu alkaa olla lopuillaan. Tapaninpäivää jo vietetään. "Tapanina päivä on kukonaskelta pitempi, ja keskispyhänä  sen jo hullukin huomaa."  Ennen oli tapaninajelua tänään. Mistäs se johtuu? No, pakanuuden ajoilta totta kai. Hevosjuhlahan se tänään. Freyerin (muinaispohjoismainen kasvullisuuden jumala) pyhä eläin oli juuri hevonen. Tapanina siis oli tapaninajelu hevosilla ja aivan muinoin se oli kilparatsastusta. Tapaninpäivänä uhrattiin myös sika ja tästä on kinkkuperinne jouluna saanut alkunsa. Kaikkihan juontuu jostain ammoisista ajoista, kun kristinusko oli vasta tulevaisuudessa.

Tämä Tapani, Stefanus, olikin mielenkiintoinen henkilö. Hän oli  Ruotuksen (Herodes) tallirenki ja vei jouluyönä hevosen lähteelle juomaan. Lähteessä kuvastui tähti ja hevonen pelästyi. Tapani-Stefanus kiiruhti heti kuninkaan luo kertomaan oudosta näystä. Stefanus piti merkkiä uuden kuninkaan tulemisena, jota heti alkoi tahtoa palvella. Herodes ei uskonut moista tarinaa, vaan sanoi uskovansa vasta  kun paistina vadissa oleva kukko laulaa, kalutut häränluut lattialla mylvivät, puukonpää työntää vesaa. Kumma kyllä, näin tapahtui ja Tapani alkoi palvella uutta kuningasta, Jeesusta. Suomessa on tarinasta esitetty legendarunoa jouluyön tapahtumasta lähteellä. Eikä ainoastaan meillä, vaan Englannissa ja lisäksemme muissa Skandinavian maissa. Kuka runon kuullut?

Alamme päästä Herkun laatikoista vähitellen eroon. Pitkin hampain viimeisiä vedellään. No, puoliso ei mitään huomaa, kunhan on mukavasti maarun täytettä. Onneksi pysyin hyvästi kohtuudessa, etten hankkinut koko komppaniaa varten. Raaka-aineita tuli ennen ostetuksi siihen malliin, joista sitten itse valmistin kaiken alusta loppuun, kun oli ihmisiä ympärillä nauttimassa pöydän antimista. Meillähän oli tapana kutsua  yksin jääneitä ystäviä ja sukulaisia vanhempieni lisäksi joulun viettoon. Pöydän ympärillä oli joltisenkin suuri joukko, joita aikoja mielelläni muistelen. Rivit alkoivat harveta ja me olimmekin ykskaks kaksin. Nautimme niinkin. Eikä yhtään hullumpata.




  

JOULUPÄIVÄN AAMUNA

Täällä minä taas ja joulutorttua syöden. Puoliso aamuruokittu, päivä ei valjennut, eikä aura pihalla eilen käynyt. C-rapun naapuri toi punaisen ruukkuruusun, jonka lehdille joulun juhlistamiseksi oli ripoteltu kimalletta. Kaunis. M-L:ää en olekaan aikoihin tavannut, en edes lapsia, joita hänellä on viisi. On siinä hulinaa. Ei ole kavereista pulaa. Tulee mieleen oma aikani kauan sitten, kun kaipasin sisaruksia. Kaikilla muilla oli. Saduissakin oli siskoja ja veljiä, paitsi prinsessa Ruususella. En samaistunut häneen, kun se sata-vuotinen uni vaikutti liian pitkältä. Enkä tiennyt liioin sitä, ottaako kipeää, kun värttinä pistää. En ollut aivan varma, mikä on värttinä. Mutta prinsessan suudelmalla herättänyt prinssi kosi ja he elivät ainakin Grimmin veljesten mukaan onnellisina elämänsä loppuun asti. Tämän version sadusta haluan säilyttää. On muitakin.

Meillä mennyt hissunkissun. Rutiinit kuten muinakin päivinä. Ehkä olen enemmän kököttänyt television ääressä, kun olen sitä mieltä, että jouluna tulee mukavaa ohjelmaa. Tosin lapsipainotteista. Samu-Sirkkaa kavereineen en jaksanut katsoa. Osaan melkein ulkoa pikkuoravien metkut ja Pluton yritykset saada Mikki huomaamaan juuri kaadetun kuusen oksistossa lymyävät veitikat. Jouluateria maistui Herkun gourmetille, ei kuitenkaan hullummalta. Valmis kinkku on onneksi pieni, että pääsemme  siitä säällisen ajan kuluessa eroon. Voihan loppua vuolla voileivän päälle. Taikka panna laatikoksi perunasuikaleitten ja sipulin kanssa. Jotain kiusaukseen viittaavaa.

E ehätti ennen minua soittamaan. Hyvin oli aattopäivä mennyt glögiä nauttien. Ei tuntunut rouva ikävystyneeltä tai yksinäiseltä. Tytär oli Meksikonlahden rantamilta viestittänyt, että hyvin pyyhkii helteessä ja aaltojen syleilyssä. Syövät tacoja ja enchiladoja, eikä mieleen ole juolahtanutkaan koti-Suomen pöperöt.

Joulun vietto jatkuu ja kun aatto sopi sopivaksi päiväksi, on joulua käytännöllisesti katsoen ihan maanantaihin asti.  Niin että nauttikaamme, ken haluaa.

JOULUAATTOAAMUNA

Viimeinen rutistus tänään kaupoissa. Eilen olin minäkin hulinoissa mukana. Lastenvaunuja, lapsia, pyörätuoleja, omani lisäksi muita rollaattoreita... kamalaa. Stockmannin Herkku asiakkaita pullollaan, valittiin kinkkuja, kalkkunoita, leikkeleitä, kakkuja, kaikkea, mitä jouluun kuuluu. Minullakin tavaraa, mutta olosuhteet mukaan lukien, ei ainoastaan jouluksi, vaan viikoksi eteenpäin, kun seuraava kauppareissu  on vasta 30.12. Sain suoraan sanottuna tarpeekseni koko hulinasta ja olin ikionnellinen päästessäni kotiin.

Posti toi joulutervehdyksiä vielä muutaman. Naapuri lupasi poiketa joulun jälkeen. Soitin C:lle ja toivotin joulut. Menee sitä viettämään läheistensä luo. Pohjoisen E sitä vastoin on yksin. Soittelen illemmalla. Meillä hillitty jouluateria pienoisine kinkkuineen, jälkiruuaksi koppasin Herkusta vadelmakakun. Tämän verran pitää olla.

Pyysin Herkun kassaa soittamaan minulle pakkaajapojan, joka tuli nopsasti, pakkasi, tilasi taksin ja saattoi tietysti autoon asti. Minulla ei ole ollut tapana antaa näille pojille tippiä, mutta nyt annoin. Poika kiitteli sanottuaan ensin "voi". Taksimiehelle en antanut mitään, vaikka hän oli valmis kantamaan kassini ovelle asti. Latasin rollaattorin tottumuksella ja ähelsin kuorman kotiin. Tuuraajan päästin menemään etuajassa, purin ostokset ja annoin puolisolle viipaleen "ranskalaista" joulukakkua. Olimme lounastaneet ennen lähtöäni, jotta minulle jäi roimasti aikaa ennen kello viiden ateriaa. Nautin hiljaisuudesta, joka talossa aina joulun tienoolla on. Katselin pihan lumisia puita ja uskottelin itselleni sen olevan kaunista kuin postikortissa.

En vieläkään tykkää joulusta kuten joskus muinoin. Toivottelen kuitenkin kaikille, jotka mahdollisesti tätä lukevat: MAHDOTTOMAN HYVÄÄ JA MUKAVAA JOULUA.

TULI SE SITTENKIN

Osittainen joulu on tullut kotiimme. Panin ovikranssin ja sain lahjaksi joulukoristellun pienen oikean kuusen, suklaata, talon, jossa palaa tuikku sisällä, upean puulaatikollisen teepusseja, viiniä ja taas suklaata ja tänään jälleen postissa monta joulukorttia. Kynttilät palavat ja joulukukat purkeissaan kukoistavat. Kun ottaa huomioon, että en ajatellut joulua kotiini, niin voiko niissä olosuhteissa tämän jouluisemmaksi tullakaan?

Olen katsellut jouluaiheisen elokuvan televisiosta ja katsellut lumen peittämää pihaa. Panin saappaat jalkaan ja kävin roskiksella. Astelin lumessa ja rollaattorin pyöriin tarttui lunta. Oikeastaan ei hullumpaa. Sittenkään. Päivä alkaa pidentyä, saamme valoa muustakin kuin lumen valkoisuudesta. Onhan tämä Joulua, onhan?

 Ei aivan vielä, mutta...

Joulu oli tullut myös Impivaaraan Aleksis Kiven sanoin:

"On  jouluilta, Ilma on suoja, harmaat pilvet peittää taivaan ja vasta tullut lumi peittää vuoret ja laaksot. Kuuluu metsästä hiljainen kohina, teeri illastaa urpuisessa koivussa, tilhiparvi punoittavassa pihlajassa ja harakka, männistön kärkäs neito, kantelee varpuja vastaisen pesänsä perusteeksi. Niin mökissä kuin komeassa kartanossa on iloa ja rauhaa, niin myös veljesten pirtissä Impivaaran aholla..."

Lauman kuopus Eero laulaa hoilottaa: "Iloitkaat ja riemuitkaat / Nyt on meillä joulu / Nyt on oltta ammeet täynnä / haarikat ja kiulut..."

Kaikki me tiedämme sen jouluaaton Impivaarassa, ketkä veljeksistä olemme lukeneet. Oljet syttyivät ja veljeksille tuli kiire punaisen kukon tieltä ulos pihalle. "Näkyi niin kuin pirtti olis heidät oksentanut savuneen kidastansa ulos lumiselle maalle..."  Huonosti päättyi seitsemän miehen joulu, "koska Impivaaran vahvasti rakettu pirtti kävi hiiliksi ja tuhaksi".

Olkaamme varovaisia kynttilöiden kanssa.

KULKURIA MUISTELLESSA

Teemalla eilen elettiin Chaplin-hengessä. Saimme tietää, miten kulkuri oikein syntyi ja miten Charles Chaplinista tuli se, mikä tuli, jonka elokuvia yhä katsellaan hymy huulessa, kun hän pikku kulkurina kulkee hassuin askelin kävelykeppiään heilutellen. Iäkkäämpänä hän jätti kulkurin taakseen ja teki tyystin toisenlaisia elokuvia. Saimme kuulla mykkäelokuvien jälkeen Chaplinin äänen. Ehkä hänet kuitenkin paremmin muistetaan knallipäisenä  miehenä liian pienessä takissa astelemassa  iki-ihanissa mykkäelokuvissa, jotka panivat hymyilemään jos saamaan kyyneleetkin silmiin, sillä pikku kulkurissa oli aina myös jotain haikeaa alakuloa.

Lukijat ovat jo joulutunnelmissa kuka missäkin. Minä tyttö se skrivaan. Huomenna pesijät ja ylihuomenna kaupungille kaupunkiin jäävien ihmisten ruuhkaan iltapäivällä. Se oli tuuraajan tahto, vaikka meille sovittu aina aamupäivät. Saas nähdä, riittääkö minulla aika, kun on jonoja, tottumattomia jouluapulaisia kaupoissa, hidasta meininkiä. Vielä pari kertaa tuleva tuuraaja oli tehnyt meille kanavatyön joulukorttiin. Kaunis. Toinen tuuraaja lähetti postitse kortin. Hänkin eläkkeelle vuoden kuluttua. Tulee kumpaakin ikävä. Ehkä uusien kanssa rakentuu yhtä hyvät suhteet.

Kymmenen vuotta sitten koettiin Kaakkois-Aasiassa hirmuinen tragedia suuren hyökyaallon vieriessä kauaksi sisämaahan vieden mennessään kaiken, autot, tavarat, ihmiset ja talot. Maailma ei unohda noita kauhun hetkiä, joita saimme televisiosta katsella kerta kerran jälkeen. Nyt he, jotka selvisivät, muistelevat ja surevat menetettyjä omaisiaan,ystäviään, sukulaisiaan. Nuo aallon runtelemat maat eivät ole vieläkään tointuneet, kaikkea ei ole saatu rakennettua uudestaan. Ihmishenkiä ei korvaa mikään.

Lunta luvattiin. Vein roskat ja kylmä oli. Kyllä pakkasta lykkää. Neljäs adventtisunnuntai tänään. Joulu muutaman päivän päässä.

HELSINGIN KADUISTA 1800-LUVULLA

Joskus olen kertonut mukulakivistä, joilla entisaikaan kadut Helsingissä paljolti päällystettiin. No, semmoisia katuja ei enää ole paitsi Suomenlinnassa ja Sofiankadulla.

Mistä nämä kivet olivat peräisin? Ulkosaaristosta, missä merivesi oli niitä muovannut pyöreiksi aalloillaan ja tyrskyillään aikojen saatossa. Laivat lastattiin kivillä ja miehet töihin. Ensin hiekkaa sopiva kerros tasoitetulle kadun pinnalle ja sitten mukulakiviä latomaan vieri viereen. Jalkakäytävät saivat samanlaisen päällysteen, reunatkin tasoitettiin samoilla kivillä. Pienellä lapiolla kaivettiin kuoppa ja siihen mukulakivi upotettiin. Siinä työssä oli kadunlaskijoiden ammattikunta ja työmiehet olivat aina venäläisiä. Kadunlaskijoilla oli jaloissa raudoitetut varsisaappaat. Polvet suojattiin säkeillä tai ihan polvisuojaimilla. Ei ollut hääppöistä kulku, hevoskärrytkin tärisivät ja kolisivat kivetyillä kaduilla.

Sitten alettiin päällystää jalkakäytäviä virolaisilla kalkkikivilaatoilla ja johan kävely oli vakaampaa. Jalkakäytävän eniten kuljettu osa eli keskiosa sai kalkkikivikatteen. 1900-luvun alussa alettiin päällystämiseen käyttää jo graniittisia kantti- eli nupukiviä isommilla kaduilla. Sivukaduilla yhä taisteltiin mukulakivien puhtaanapidon kanssa, koska kivien väliin tarttui roskia. Talonmiehet luutineen koettivat saada oman katuosuutensa jotakuinkin pysymään kunnossa. Eivätkä vain roskat olleet riesana vaan hevoset tiputtelivat kakkaroitaan, joita eivät hienostorouvat suopeudella katselleet. Ehkä joku piika pantiin illan hämärissä keräämään tuotetta pihan ruusupensaita ravitsemaan. Ainakin äitini äiti kesämökillään Friherrssissä juoksi lapion ja ämpärin kanssa nähdessään Pitkällätiellä  hevosen rattaineen. Siinä oli usein kilpajuoksu, kuka naapurustosta ensin ehätti. Mammalla nopsajalkaisena olikin komea puutarha.

Talvi teetti kesää enemmän töitä mukulakivisillä kaduilla. Kullakin talonmiehellä oli oma osuutensa puhtaanapidossa talonsa edessä, eikä ollut herkkua saada jäätä ja lunta mukulakivistä ja niiden väleistä tyydyttävästi pois. Ei ollut minkään sortin kalustoa, joilla olisi työ hoidettu. Käsipeliä vain.

Nupukivien tultua enemmän käytetyiksi, oli saatava mukulakivet pois. Se tapahtui yksinkertaisesti käsin kaivamalla. Ne pääsivät täytemaaksi vaikka mereltä vallattuun maahan. Katuryssät ja nupukivimestarit hakkasivat uudet katukivet käsin, kunnes 1930-luvun alussa yleistyi asfaltti ja nupukivet suureksi osaksi jäivät mukulakivien lailla historiaan. Helsingissä kuitenkin on yhä nupukivisiä katuja runsaasti, eikä niille saa tehdä mitään, koska kuuluvat kaupungin historiaan. Taksimiehet kiroavat tärinää ja ihmettelevät, miksi ei asfaltoida. Kerron takapenkiltä miksi. Siksi, kun nupukivet ja Sofiankadun mukulakivet ovat tämän kaupungin menneisyyttä ja sitä pitää kunnioittaa.

Lähteenä käytetty Lauri Koskivaaran Kun Helsinki oli nuori ja pieni, WSOY 1968.

MONET KORVAT RUOHIKOSSA

Otin osaa Helsingin Sanomien piparkakkukilpailuun.  Äänestin Ekbergin pullapuotia. Se on Helsinkiä aidoimmillaan ja ratikkakin näkyvissä, kuten Bulevardilla pruukaa. Kun on kysymys makoisasta piparista, niin mikäs sen sopivampaa kuin leivonnaismyymälä.  Kisaan osallistuu muitakin Helsingin rakennuksia Tuomiokirkosta Johanneksen kirkkoon ja Vanhaan kauppahalliin. On VR:n M-junakin päässyt mukaan, Stadion torneineen ja moni muu makea teos, puhumattakaan Sibelius-monumentista Töölössä. Kiva kilpailu.

Kasvimaailmasta kuuluu kummia. Maija Karalan kirjoitus kertoo HS:ssa, että kaikki ei ole kasvien keskuudessa sitä miltä näyttää eli harmittoman kauniilta. Kasveilla on pimeä puoli ja vielä korvat. Kaunis kedon kukka voi popsia sen lehdelle istahtaneen hyönteisen. Kasvi kuulee, kun naapurikasvia pannaan huolettomasti poskeen ja kasvattaa nopeasti vastatoimenpiteitä, ettei itselle käy yhtä kalpaten. Onhan maailmassa ihan tunnettujakin lihansyöjäkasveja, mutta ne ovat tiedossa ja tutkittuja. Nyt ollaan uuden asian edessä ja botanistit hämmästelevät julmuutta ruohonjuuritasolla. Tohtiiko sitä enää kirmailla kedoilla paljasjaloin?  Joku saattaa haukata varpaasta palan, eikä se ole hiiri taikka sammakko, vaan mäkitervakko. Mitä piruilua on mielessään somalla kissankellolla? Taidankin katsella uusin silmin joulukukkiani, että pysyvät ruukuissaan rauhallisesti, kun työnnän kastelukannun nokan multaan. Ja menen pesemään suuni saippualla, jos puhun niiden kuullen asiattomia.

Pakkasta luvattu jouluksi. Mahdollisesti myös lunta Helsingin seudulle. Ei auta, vaikka vastustan henkeen ja vereen. Kävelykengissä olen pasteeraillut, enkä tunkenut villatakkia ulsterin alle. Ehkä pakkanen panee tapoja muuttamaan.  Perämeren rannalla E iloitsee myös lumettomuudesta, vaikka pohjoisempana on ja elää. Ei ole rouvalla liiemmin ollut lumitöitä. Viettää joulunsa yksin, kun tytär puolisoineen matkaa auringon ja lämmön maille. Poika kutsui Helsinkiin, mutta E viettää pyhät oman pirtin lämmössä tuijottaen takkatulehen kauan. Lupasin aattoiltana soittaa.

HETKI ENNEN ILTAPALAA

Iltaa tässä istun ja kohta on puolison iltapala-aika. Lääkärissä olin. Tohtori oli se, joka leikkasi vuosi sitten. Ei tekoniveliä, eikä mitään muutakaan leikkausta näillä näkymin. Mennä köpitellään rollaattorin kanssa Panadolia syöden. Luutumista tapahtunut. Otettiin kuvia. Jos meno hankaloituu, niin saa ottaa yhteyttä lääkäriin. Hyvä niin.

Hyvä ei ole taas se, että olen kadottanut matkapuhelimeni. Soitin ja "kuoletin", kuten asiaan kuuluu. Tänään kun oli ystäviä puolisovahdissa lääkärimenoa varten, kävin ostamassa uuden. Hiukan kuten entinen, mutta ei sittenkään. Hirmuinen homma tehdä osoitekirja. Tulihan karsittua semmoisia jonninjoutavuuksia, joita on vuosien mittaan sinne näpytelty. Poissa ovat mielestä, kun ei enää joulukorttejakaan vaihdeta. Joku on kuollutkin. Sama asia kuin muutossa. Turhaa tulee heitetyksi pois.

Joulutervehdyksiä tullut mukavanlaisesti. Minäkin tiputin viimeiset postilaatikkoon tuuraajapäivänä aivan kuin tavalliset kirjeet. Vielä ehtivät. Mutta on se joulu jo niin kovin lähellä.  Menee sitten ohikin pian ja päästään normaaliin elämään. Sen verran on meillä nyt sitä joulua, että ostin lisää asiaan kuuluvia ruukkukukkia. Sen verran pitää olla. Kyllästyin rahtaamiseen, kun kävin Herkussakin ja apteekissa. Pyysin Herkun pakkaajapojan avittamaan heti suosiolla. Soitti taksinkin ja kyöräsi ostoskärryn taksiin. Köpittelin perässä. Saattoi hyvinkin olla, että  siinä rytäkässä putosi jonnekin matkapuhelin.

Koko päivä ei alkanut silloin hyvin. Vein puolisolle aamupuuron lisukkeineen ja kuinka ollakaan,  tarjotin putosi makuuhuoneen lattialle ja rouva oli puuron peitossa kuten lattiakin. Paahtoleivät imivät nesteet ja olivat vetelää tavaraa, kun aloin sottaa koota. Vesi ja kahvi sekoittuivat toisiinsa somasti, puurolautanen kahdessa osassa. Siinähän kontallani moskat keräsin ärräpäitä vahvasti lukien. Uusi puuro, uusi kahvi, uudet paahtoleivät ja uusi vesi, uudet lääkepillerit. No, näitä päiviä on ihmisellä.

KIRJAN KELLASTUNEET LEHDET

Onhan niin, että ihmisen kuuluisi tietää, mitä kirjoja omistaa hyllyssään,  onhan? Minä en näköjään tiedä ja minua nolottaa vähän. Annoin päivänä muuanna katseeni hipaista hyllyä ja siellä oli Yrjö Jylhän (1903-1956) Runoja, Otava 1945, 3.painos. Ensimmäinen ilmestynyt pari vuotta aikaisemmin. Sota-ajan paperia, lehdet kellastuneita. Jylhä on itse kirjan runot koonnut ja sanoo esipuheessaan: "Olen kiitollinen saadessani vihdoinkin näin tarjoutuvan tilaisuuden seuloa epätasaisesta tuotannostani esiin sen, mikä mielestäni taiteelliselta arvoltaan  on yhäti julkisuuden kestävää ja samalla runoilijalaadulleni luonteenomaista."  No, minähän selailemaan "julkisuuden yhä kestäviä"  runoja. Jokaiselta aukeamalta lehahti vanhan kirjan tuoksu, repaleinen kansipaperi kertomassa kirjaa aikoinaan luetun. Nyt se on levännyt kauan ja nyt minä sen löysin. Teoksessa ei käsitellä sotaa kuten Kiirastulessa, mutta toki jonkun verran. Jylhä on minulle vieras runoilija ja vieraaksi jää. Nyt kuitenkin tiedän minulla olevan hänen Runoja-teoksensa.

Tuli halu päästä kirjakauppaan. No, mielessä ovat Minna Lindgrenin kirjat, mutta haluttaa mennä Sofiankadun Kaupunginmuseon kauppaan, jossa kaikki koskee Helsinkiä. Kuten joku tietääkin, sijaitsee kauppa, museon elokuvateatteri ja näyttelyhuoneet samassa rakennuksessa tällä mukulakivillä päällystetyllä museokadulla Aleksanterinkadun ja Pohjoisesplanadin välissä. Keskellä katua on vanha puhelinkoppi kertomassa ajasta ennen matkapuhelimia. 

Mukulakivillä kävellessä voi kuulla mielikuvituksessaan hevosrattaiden pyörien kolinan kivillä, kun ajaja suuntasi kohti kauppatoria tai Suurkatua, joka oli nykyisen Aleksin aikaisemmista nimistä yksi. Suurkadulla voi aikojen alussa katsella Ulrika Eleonoran kirkkoa ja sen ympärillä olevan hautausmaan ristejä. Senaatintorilla on merkki siinä kohdin, missä kirkko oli. Nyt koko aukio on yksi valokuvatuimpia kohteita kaupungissa sitä ympäröivine empire-rakennuksineen ja Tuomiokirkkoineen.

Näin kuljetti minut Yrjö Jylhä  aikojen takaa tähän päivään, jolloin jouluun on enää kymmenen päivää.

JONNINJOUTAVAA AAMUTUIMASSA

Puolison verikokeen tulokset soitettiin minulle. Tulokset siksi normaaleja kaikin puolin, että voin rauhoittua.Yksi lääke lopetettiin taas kokonaan. Dosetti näyttää kovin erilaiselta muutenkin kuin vielä muutama kuukausi sitten. Lääkäri karsi joitakin melkein joutavina, jossa asiassa minäkin olin vienyt korteni kekoon. Kuten kaikki tiedämme, lääkkeet ovat kovaa myrkkyä. Vaihtoehtojakin on. Ruokavaliolla on moni itsensä parantanut. Tietyistä kasveista  saa myös apua ja nämä temput tietävät monet alkuasukaskansat syvällä viidakossa. Eihän noissa maisemissa terveyskeskuksiakaan ole, omalääkäristä puhumattakaan, jos ei lasketa poppamiestä.

Kuuntelen äänikirjaa maailman virheistä. Rydén Ruotsista kirjoitti asiasta ja se vasta mielenkiintoinen kirja on. Alussa heti kerrotaan virheestä, jonka Eeva teki Eedenissä haukatessaan käärmeen antamasta omenasta. Joku on sanonut sen olleen päärynän. Tai olisiko granaattiomena tai papaija? Virhe kuitenkin tapahtui, eikä kukaan tiedä, miten maailmankirjat olisivat, jos Eeva olisi kieltäytynyt käärmeen antimista. Toisen minulle hauskaksi mainitun kirjan aion ostaa.Ihan semmoisen käsissä pideltävän ja luettavan. Blogiystäväni Ulla kehaisi Minna Lindgrenin kirjoja vanhustentalon elämästä. Kuolema Ehtoolehdossa, Ehtoolehdon pakolaiset ja kolmantena Ehtoolehdon tuho. Aion käväistä Akateemisessa Kirjakaupassa. Kuitenkin vasta joulun jälkeen, koska inhoan ruuhkia ja tungosta ja kirja aiheuttaa kirjakaupassa juuri sen joulun aikaan.

Tilasin Herkusta ja tuovat ensi viikolla. Jää vähemmän minulle kannettavaksi, kun pääsen kaupungille vielä jouluviikollakin. Tosin tuuraajalle sopi vasta iltapäivällä. Arvatkaa, onko mitä hirmuisin tungos stadissa? On. Sekaan vaan. Näin ajattelin Kyproksessakin asettauduttuani ajajan paikalle auton oikealla puolella, kun en ollut vasemman puoleista liikennettä harrastanut vuosikausiin. Hetken keskityin ja sitten "sekaan vaan".

Että tämmöistä jonninjoutavaa tähän aikaan aamusta tänään perjantaina.

EILISTÄ SEESTYNEEMPÄNÄ

Kirjoitin eilen kaksi kertaa, kun olin niin tuohtunut. Kerroin C:lle hoitajasta ja C oli sitä mieltä, että aina minulle tapahtuu. Totta kai, kun olen jo vuosien ajan ollut hoitohenkilöiden kanssa tekemisissä niin kotona kuin sairaaloissa. Myös taksinkuljettajien kirjo on laaja kohdallani. Sekin siksi, kun käytän usein takseja ja kuljettajia on jokaiseen junaan. Oikeammin jokaiseen taksiin.  Minullakin elämä ennen oli tasaisempaa, mitä tulee omituisesti käyttäytyviin ihmisiin. Sitten sain tuta yhtä ja toista, nähdä ja kuulla, todeta ja olla todistamassa, että kaikki ei ole aina kuten luulisi.

Kerroinko jo, että tänä vuonna lähettelen joulukortteja? Ostin jo muutamia ja joitakin oli entuudestaan, mutta loppuivat kesken ja sitten hankin lisää. Ensimmäinen satsi lähti punakuoressa halvemmalla postimaksulla, seuraavat normaalipostissa kalliimmalla ilman punakuorta. Pudotan postilaatikkoon ensi viikon tuuraajapäivänä. Viime vuosi oli kortiton vuosi ja nyt moni hämmästelee "nyt se muisti". Olen saanut ensimmäisen joulutervehdyksen. Puhelimessa N:ltä. Hänellä on nyt kortiton vuosi. Olisikohan niin, että joulukorttien suosio olisi hiukan laantunut tänä sähköpostin ja puhelimen aikana? Vähän persoonatontahan tuommoinen lähettely on, mutta ah, niin modernia. Mitenkäs  asetat takan reunalle niistä kumpiakaan tai panet piirongin kulmalle esille?

Serlan nenäliinat ovat alkaneet haista. Ne parantavat nuhan kai sekä vielä paljosta niistämisestä sierettyneen nenän. Pitää olla tarkkana nenäliinaosastoilla, sillä en tykkää hajusteista muualla kuin parfyymeisseä. Pyykkisaippuapulverilaatikotkin ovat saaneet lisää korkeutta. Eivät enää mahdu siihen paikkaan meillä, missä aina ovat olleet. Mitä varten muutetaan? No, näistä asioista en ole kovin tuohtunut, jos ollenkaan. Sopeudun kunhan kerkiän.

Tuuli ujelsi kotikadulla sellaisella voimalla yöllä, että heräsin. Vastapäisen talon puut notkahtelivat ja oman pihan paksut koivut taipuivat nöyrästi. Laivassa Itämerellä ei taatustikaan ollut  hauskaa. Tiedän vähän siitä kyydistä itse kerran myrskyssä seilanneena juuri Tukholmasta tullessa. Sain taas unen päästä kiinni ja näin unen, jossa pelkäsin suurta koiraa. Sillä oli leuassa pitkä limavana ja hammasrivistö julman näköinen.

           

SAANKO OLLA TUOHTUNUT?

Olen siis tuohtunut. Puolisolta otettiin verikokeita ja hän vastusteli. No, veret saatiin ja sitä sai minun vuoteeni päiväpeittokin. Hoitaja heitti täysinäiset veriputkilot vuoteelleni, joka on puolen metrin päässä puolison vuoteeesta ja putkilot alkoivat vuotaa.  Peitto sai verikasteen, enkä siitä pitänyt. Pilalla. Hoitaja sanoi  "näitä sattuu". Se oli hänen mielipiteensä, enkä pitänyt siitäkään. Otin peitteen, paksun ja ison, kasasin sen rollaattorin päälle ja nilkutin kylpyhuoneeseen. Hankasin ja taas hankasin juoksevan veden alla peitettä ja mitä enemmän se kastui, sitä painavammaksi kävi. Monissa paikoissa veriläiskiä, enkä tästäkään pitänyt. Soitin hoitajan lähettäneeseen paikkaan ja kysyin onko vakuutusta, joka korvaisi peitteen tai sen puhdistuksen sitä vahingoittamatta, jos en saanut kaikkea verta  pois? Ottavat selvää. Väittivät ensin, etteivät putkilot vuoda.

Hoitaja tultuaan verta ottamaan, riisui takkinsa eteisessä, otti naulakosta ripustimen, kurottautui ylös ja pani ripustimen takkeineen katon rajassa olevan kaapin kädensijaan (?). Pois lähtiessään kurottautui, otti ripustimen ja takin, pani takin päälleen. Kaapin ovi oli auennut, mutta hoitaja ei sulkenut. Pyysin sulkemaan. Hän kurottautui kohti katonrajaa ja sulki oven. Pitkä nainen.

Meille oli veren ottamisen aikana tullut postia. Pois lähtiessään hoitaja poimi postin lattialta ja luki ääneen huolellisesti mistä olimme postia saaneet. Sitten antoi minulle. Mistä näitä ihmisiä pestataan?

Hoitajan työpaikkaan en muusta puhunut, vaikka mieli teki, kuin päiväpeiton mahdollisesta pilalle menemisestä.

PIMEÄÄKIN PIMEÄMPÄÄ

Ostin eilen jouluruusun ja Koskenlaskija-juustoa. Kumpainenkin uusi tuttavuus. Tai oikeammin Koskenlaskijan tunsin joskus lapsena. Ostinkin kaksi ruusua, toiseen ämpärin, jonne kauppias sujautti ruusun. Sen vein apteekkiin kiitokseksi eräälle farmaseutille hänen ystävällisyydestään ja ennen kaikkea vaivannäöistä takiani. Minun jouluruusuni on myös ämpärissä, kun ämpäreitä sattuu kotona olemaan. Ostelen ruukkuja ja ja ruukkujen tapaisia kotiinkin. Panin kukan ämpäreineen olohuoneen pöydälle ja se on eri kaunis. Alun perin luin jouluruususta Ullan Siniunikon-blogista, jossa on viehättävä joulukalenteri menossa.

Tuuraaja oli eilen uusi ihminen. Kerran täällä näytillä ja nyt aloitti vakituiset käymiset, kun toinen vakituinen tuuraaja on lomalla. Osaavan oloinen ihminen, johon taidan alkaa luottaa. Onhan se aina jännittävää jättää koti vieraalle. Eikä mitään hölmöyksiä olekaan sattunut. Tuttu ja kauan meillä käynyt lähtee eläkkeelle, aloittaa vapauden heti ensi vuoden alusta.

Tänään huomasin, mitenkä on pimeää. Aamulla kauan ja illalla aikaisin. Silti en lunta kaipaa. Saa kiirusta pitää, että ehtii päivänvalossa toimittaa asiat. Viime aikoina on ollut hilkulla, että ehdin kotiin sovittuun aikaan päästämään tuuraajan taas seuraavaan paikkaan. Runsas pari tuntia on lyhyt aika ja kun vielä näin joulun tienoolla joutuu kaikkialla jonottamaan. Onhan se hyvä asia, että kauppa käy ja toivonkin Stockmannille, sekä muille, paljon asiakkaita, että saamme puotimme pitää. Haikeana katselin eilen taksin ikkunasta Senaatintorin Tuomaan markkinoita. En sinnekään pääse, kuten en Wanhan Sataman naisten joulumyyjäisinkään. En saanut kotileivottuja kuivia kakkuja, en piparkakkuja, enkä käsintehtyjä joulukortteja. Viime vuonnakaan ei tuuraajapäivä sopinut kumpaankaan. Joskus vähän pännii tämä rajallisuus. Miksi en itse leivo? No en tietenkään! Ne ajat ovat kaukana takanapäin. Joskus mielessä hipaisee jonkunlainen kaipuu nähdessäni yleiskoneen seistä jököttävän toimettomana keittiön työpöydällä. Tunne menee nopeasti ohi.

Nyt menen sytyttämään pari kynttilää tähän pimeyden keskelle. No, kevät tuo valon tullessaan.

     

JUHLAN JÄLKEEN

Nonnih, sodat sodittu, muistot muisteltu, linnassa tanssittu ja emäntä oli niin nätti että. Upeita, jopa melkein häkellyttävän kauniita pukuja naisilla, pitsiä ja röyhelöä, täyttä eleganssia. Diplomaatit toivat lisäväriä omilla asuillaan. Teemu Selänne puolisoineen veti haastattelijoita ja muita kiinnostuneita puoleensa kuin kukka mehiläisiä. Keihäänheittäjät olivat runsaasti edustettuina ja laji onkin kuulemma presidentin mieleen. Linna häikäisi loistollaan  pitkän remontin jälkeen. Kristallit kimaltelivat ja tarjoilu oli haastateltavien mukaan jälleen kerran loistavan hyvää salareseptistä boolia myöten. Kämpin jatkoja en enää jaksanut/viitsinyt seurata alkua kauempaa.

En liioin ollut kiinnostunut Edvin laineen Tuntemattomasta. Joitakin repliikkejä kun muistaa leffan nähtynä moneen, moneen kertaan. Ystäväni aikoi katsoa, vaikka hänellekin tuttua tarinaa. Olen kirjan sekä elokuvan lisäksi nähnyt sen Pyynikin kesäteatterissa joskus 1960-luvulla. Hieno teos ja rakas suomalaisille. Presidenttipari keskusteli sotaveteraanien kanssa ja veteraanit tuntuivat mielellään palaavan raskaisiin sotatapahtumiin. Meidän on vapaudestamme heitä kiittäminen. Me kiitämme.

Nyt voi sitten täysin rinnoin tämän itsenäisyyspippalon jälkeen paneutua joulun odotteluun, paniikkiin ja rahan menoon. Stockmann ja muut kaupat mainostavat hullun lailla saadakseen tuikitärkeitä asiakkaita pelastamaan joidenkin kohdalla huonon vuoden. Joulu on monelle viimeinen oljenkorsi, johon takertua. Onhan vielä alennusmyynnit heti perään. Sitten räknätään, miten meni.

Minä olen jo jouluni menettänyt. Näin ei ehkä voi sanoa, kun en ole edes tikkua ristiin pannut. Tuikut parvekkeella kuten muinakin aikoina, eikä edes harmita. Eipä tarvitse pakata pois, joka on aina ollut se ikävin asia joulukoristeluissa. Olen ajatellut joulun muutenkin loppuneen jo Tapanina ja aina aloittanut rekvisiitan poiston pian. Jotkut sinnittelevät Joulua Loppiaiseen asti ja se on kai se virallinen päättyminen.

Rapistuneet tehtävänsä tehneet jo neulasensa varistaneet kuuset kertovat omaa tarinaansa pihan nurkissa odottamassa jäteautoa. Niin kovin surullista. Ensin ne kaadetaan kesken kukoistuksensa, niille annetaan juhla-asu, piirileikitään ympärillä, kastellaan ja hoivataan. Ne kuulevat ihastuneita huudahduksia puvustaan ja ovat onnellisia kuusia. Ne luulevat saavansa jäädä tähän iloon ja autuuteen kokonaan. Ei mitään. Niiden oksista revitään kauniit koristeet, kynttilät tylysti sammutetaan, on jano, mutta vettä ei anneta. Sitten ne alastomina raahataan  ulos ja kiitosta sanomatta paiskataan muiden kuolevien kuusien joukkoon. Siinä ne odottavat loppuaan, unohdettuina. Jäteauto tulee. Ne sullotaan auton uumeniin kovaan puristukseen ja siihen ne kuolevat, tukehtuvat. Auto sylkee ne mahastaan kaatopaikalla ja loistosta on jäljellä vain oksan ja varren kappaleita. Ne eivät enää tunne mitään.

ITSENÄISYYSPÄIVÄNÄ

Tänään pitää olla vakavan juhlallinen. Semmoisia runojakin on päivän aiheesta. Syviä tunteita, isänmaallisuutta, paatostakin. Illalla Presidentinlinnassa syödään vakavasti, juodaan booliakin vakavasti. Olemme vakavaa kansaa.

Etsin runon päivän teemaan ja se on V.A. Koskenniemen Latuja lumessa.

Kuus latua itää kohti vei,
yks takaisin.
Viis palannut partiosta ei
enää kotihin.

Ken jäi? Ken palasi? Välkkyvät
ladut kertoa vois,
jotka viikon hangessa viipyvät
ja peittyvät pois.

Tarun katoovan talven lumehen
ladut kirjoittaa.
Mitä siitä! Ikuinen, ikuinen
olet isänmaa!


"Kolmas joukkue heräkkä! Te ole jo maanu liikka.Nouska ylös! Nouska näyttämä maailma ihmisil kuin peljättäväine miäs on Suamen korpisoturi. Ylös Suamen hirvittävä leijona! Jo tanner jyskä ja kanuunast lentä luati. Pankka aura pois ja sapeli kätte! Uussi sivui Suamen hämmästyttävä sotahistoria!"
( Tuntematon sotilas, alikersantti Urho Hietanen)


HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ.

EI SEN KUMMEMPAA

Nyt tämä tuntuu jälleen jotenkuten toimivan. Nuoli seuraa välillä, eikä teksti juokse koko ajan. Ei vielä hurrata, tätä joka tapauksessa lauantaina aamupäivällä tutkitaan.

Eikä tänä kirjoittamattomana aikana ole ihmeempiä tapahtunut. Joulu vain on lähempänä. Yhtäkään koristetta en ole mihinkään ripustanut, sähkövaloista puhumattakaan. Naapurien ikkunoihin ilmestynyt tuiketta ja joku peittänyt pihapensaansa sähköisiin väreihin. Joulumieltä en ole saanut istutetuksi mieleeni.

Puolison verensokeri kipusi kummallisiin lukemiin. Huolestuin ja sitten hermostuin. Soitin Kotisairaalan hoitajalle, jolle saa aina soittaa mihin aikaan tahansa vuorokaudessa. Toppuuteltiin. Mutta tuli hoitaja verikokeita ottamaan. Ei saanut "pakenevaa" suonta kiinni ja puoliso kyllästyi, eikä suostunut enempään etsimiseen. Jätettiin toiseen kertaan. Tämäkin hoitaja totesi, että kun kotiapu käy, niin eikös siitä ole kovasti apua. Nousin taas kerran kuvaannollisesti takajaloilleni ja kerroin ajatukseni kotiavusta. Ikävä luonne kun olen. On kuitenkin nykyisin sanottava, että kotiavun käynnit, siis pesunaisten, ovat sujuneet kitkatta ja ajallaan. Eikä kunnallinen ruuanlämmittäjäkään ole oveani kolkutellut.

C soitti ja antoi kuulua, mitä mieltä on tasavertaisesta avioliittolaista. Oli kuulemma bussipysäkillä "jonkun uskovaisen" kanssa myös asiasta ollut melkein samaa mieltä. Guggenheim sai niinikään kuulla kunniansa, että Helsinki ei semmoista tarvitse. Minulla olisi ollut myös näistä aiheista asiaa, mutta en saanut sanaa väliin. Luovutin. Toivottelimme hyvää itsenäisyyspäivää ja lopetimme.

Toivottavasti yksikään toimittaja ei kysy keneltäkään linnan vieraalta lauantaina "Mitä teille merkitsee itsenäisyys?" On niin kulunut kysymys. Tämän kysymyksen kuulin toimittajan esittävän Finlandia-talon lapsivieraalle. Lapsi vastasi hetken mietittyään "ettei kukaan toinen valtio pääse Suomea määräilemään". Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen oli kutsunut koululaisia juhlimaan Suomen itsenäisyyttä. Tanssikin näytti sujuvan vierailta. Aion visusti istua television ääressä katselemassa ihmisten juhlatällinkiä Presidentin linnassa lauantaina. Tuuraajapäivänä taksin ajellessa linnan ohi, aloitti kuski keskustelun linnasta. Ei ollut koskaan kuullut sen olleen yksityisen henkilön asuintalona 1800-luvulla. Hän oli vilpittömästi ällistynyt. Kerroin kauppias Heidenstrauchista, talon silloisesta omistajasta. "Että eikö sitten presidentin linnaksi rakennettukaan?" 

STADISSA

Tuuraajapäivä ja minä pääsin stadiin. Tämmöinen on aina juhlaa. Vaikka ruuhkat kaupungilla lisääntyvätkin päivittäin, josta en tykkää. Kiukkuisia ilmeitä ja repliikkejä: "sillekin pitää ostaa, mitä sitä keksis". Sitten on niitä kasvoja, joista paistaa ilo ja valojen näkemisen nautinto, joille joulu on aina joulu. Lapset kuuluvat ehdottomasti heihin. Muistan itsenikin äidin kanssa kaupungilla käsi äidin kädessä seisomassa Stockmannin jouluikkunan ääressä, joka oli aina, ehkä on yhä, kokonainen satumaailma. Siinä piti katsoa kauan nähdäkseen kaiken.  Seuraavaksi mentiin Wulffin ikkunan eteen. Siellä oli mekaaninen ihmisen kokoinen joulupukki, joka vilkutti kädellään. Se oli myöhemmin Stockmannin ikkunassa, kun Wulff lopetti toimintansa. En muista, oliko viime joulunakin. Tästä joulusta en tiedä. Sillä pukilla on ikää melkein yhtä paljon kuin oikeallakin Joulupukilla. Kukaanhan meistä ei oikeastaan tiedä, kuinka vanha Joulupukki on. Tuo valkoparta,vanha ukki, kuten laulussakin lauletaan. Eikä se ole tärkeääkään tietää.

Kerran meillä pidettiin ennen joulua lastenkutsut, joiden järjestämistä äitini rakasti. Tietysti tuli myös Joulupukki. Siihen asiassa äiti oli oivaltanut, että voi hiukan kujeilla. Pukki oli Kaino-täti. Hänellä oli kyllä parta, lakki ja punainen takki, mutta ääni ei oikein ollut Joulupukin. Minä istuessani hänen sylissään olinkin koskenut pukin ihoon ja kuulemma huudahtanut "joulupukilla on oikea iho." Sitä en muista, tunnistinko pukin Kaino-tädiksi. Äidin järjestämät lastenkutsut olivat aina hauskoja kaikenlaisine leikkeineen. Mukavia muistoja.

Ostin jo 20.11. myyntiin tullutta Beaujolais Nouveau-punaviiniä. Siinä Alkossa oli enää sitä toista. Niitähän pannaan markkinoille aina marraskuussa kahta laatua. Kuulemma himoitsevimmat ihmiset ryntäävät jo heti aamulla tätä nuorta viiniä ostamaan. On kerrottu sen tulevan kaikkialle maailmaan samaan aikaan marraskuun kolmantena torstaina. Liekö jo vimma hiipunut, vai vieläkö veri vetää tapaan mukaan? Minä ainakin heräsin vasta nyt joulukuussa. Mikä blaski!














    

JOULUKUISENA AAMUNA

Sen jälkeen kun olin kertonut Puolassa olevan koko Euroopan lamppuvaraston, tuli blogiini lukijoita lisää Puolasta. Ainakin tilastomerkintöjen mukaan. Ihan kivaa, vaikka en oikein aina uskokaan näihin laskelmiin. Muistan myös ystäväni sanomisen, että vahingossa eksyvät.

Hoitaja kävi eilen ja vatsa-asiat ovat nyt kunnossa puolison kohdalla. Hiukan meni levottomuuden puolelle, mutta selvittiin. Olin ajanut puolison parran. Ajaminen muuttunut vaahdoksi ja höyläksi. Kone "nipistelee", vaikka sitä lataan ja vaihdan teriä. No, parturoidaan sitten vanhalla tyylillä. Kun näin teen, tulee eittämättä mieleen Chaplinin elokuva Diktaattori, jossa Chaplin piti parturiliikettä juutalaiskorttelissa. Nuorempana en pitänyt Chaplinin leffoista. Aikuisena aloin arvostaa ja nykyisin tykkään ihan kamalasti. Näin on käynyt monen muunkin asian kohdalla. Elvis Presleykään ei saanut sympatiaani. Nyt saa. Mutta Marxin veljesten kohellukset eivät vieläkään. Kaikkein vähiten Groucho Marx. Syytä en oikein tiedä. Enkä ole suuremmin miettinyt. Nämä ovat makuasioita.Yks tykkää äidistä ja toinen tyttärestä, tiedättehän.

Kynttilöitä polttelen. Lämmittävät ja antavat lempeää valoa. Sitä arvostaa tässä iässä. Olen aina liekeistä pitänyt, niin kynttilöissä kuin takassa. Ei, en ole taipuvainen pyromaniaan. Takkatulta voin tuijottaa vaikka kuinka kauan ilman mitään outoja mielihaluja. Meidän Midi-koirammekin tykkäsi. Nostin mökillä usein aivan sitä varten korituolin takan eteen, johon koira oitis hyppäsi. Siinä se istui ja nautti, kunnes tallasi alleen "ruohon" pesäkseen kaukaisten esi-isiensä tapaan pyörähtelemällä muutaman kerran ja teki ruumiistaan sievän kerän ja nukahti. Toinen koira antoi piutpaut tämmöisille nautinnoille. Se katselikin vanhempaa sisartaan hämmästyneenä ja pani pitkäkseen lattialle.

Joulukuu! Kolmisen viikkoa, niin joulupukit ovat liikkeellä. Monikossa. Se on ilta, monen lapsen odottama, jännittävä ja hiukan pelottavakin. Olenko ollut tarpeeksi kiltti? Kuusi tuoksuu, kynttilät palavat, vatsa täynnä, rusetti tärisee hiukan hiuksissa. Sitten oveen koputetaan...

HYVÄSTI MARRASKUU

Tässä istun, enkä juuri muuta voi. Kuuluu aamurutiineihin sen jälkeen, kun olen puolison syöttänyt ja suorittanut hänen kohdallaan muutkin aamutoimet. Tänään tulee hoitaja avittamaan puolison vatsaa toimimaan. Meni la-hoidon aikana rytmi hiukan sekaisin. Onneksi Helsingissä on sellaisia paikkoja, joista saa avun viikonloppuisinkin.

Jaahas, marraskuun viimeistä päivää viedään. Joulukuu alkaa uudella viikolla. Sitten onkin tuotapikaa itsenäisyyspäivä ja joulukin tulla jollottaa. Ostin postimerkkejä, jos kuitenkin panen lähettäen muutaman kortin.  Viime vuonna jäi, kun olin menossa leikkaukseen ja liikkuminen oli nykyistä huonompaa. Melkein unohdin koko joulun. Sinänsä onnellinen olotila.

Jo vuosia sitten julistin itsekseni koko jouluhässäkän pannaan ja unelmoin joulusta, joka on oikea joulu. Olihan meillä joskus suunnitelmissa lähteä jonnekin pohjoiseen lumen ja hiljaisuuden keskelle, mutta siitä ei tullut mitään. Me lähdimmekin etelään, Kyprokseen. Joulu oli toisenlainen. En kaivannut kinkkua, lanttulaatikkoa, joulukuusta. Ihmiset olivat aattopäivänäkin kiireettömiä, kaupat myöhään auki, ravintolat valmistautuivat vastaanottamaan asiakkaita. No, matkatoimisto tietysti haali suomalaisia riisipuuron ääreen ja laulamaan kyynelsilmin " Kun maass´ on hanki ja järvet jäässä..." Me jätimme seuran pettureina väliin. Menimme thaimaalaiseen ravintolaan aattoaterialle. Siellä oli muuten koristeltu joulukuusi! Kuuntelimme puheensorinaa ja söimme hyvin. Se oli kaikkinensa mukavaa joulun aikaa, johon kuului myös kahden aasin adoptoiminen. Lähetimme vielä Suomestakin ylläpitorahaa muutaman vuoden ajan aasien vanhainkotiin. Toisen aasin nimi oli Pegasos. Olen varma, että se on jo näin monen vuoden jälkeen levittänyt siipensä ja lentänyt kaverinsa kanssa aasien taivaaseen.

VÄHÄN TÄTÄ JA TUOTA

Puoliso siis kotona. Kiittelin sairaalan osaston henkilökuntaa, erityisesti kahta omahoitajaa, joiden työskentelyyn ja puolisosta huolehtimiseen olin tyytyväinen. Nyt olemme omillamme, eikä valittamista ole. Suhteellisen hyvin menee. Yöt nukutaan ja aamupuuhatkin sujuvat kitkatta.

Stockmannilta soitettiin, että Puolasta tullut lähetys ja siinä mukana putkilamppuja, joita tilasin. Hyvä Puola! En kyllä vieläkään ymmärrä, miksi ei tavaratalolla ole minkäänlaista käsivarastoa, josta ottaa hyllyn tyhjennettyä. No, en ymmärrä tässä elämässä paljoa muutakaan. Tiistaina taas tuuraajapäivä ja pääsen lamput hakemaan.

Vaikka päivän/päivien puheenaiheena on tasa-arvoinen avioliittolaki, niin en siihen suuremmin puutu. Toki hyväksyn ja tietysti myös olen sitä mieltä, että kaikilla ihmisillä pitäisi olla samat oikeudet riippumatta seksuaalisista suuntautumisistaan. Tästäkään asiasta en kaikkea ymmärrä, mitä muutoksia tulee mahdollisen lain astuttua voimaan. Eduskunnan äänestyksen tulos kuitenkin sai riemumieltä aikaan ja kansaa kokoontumaan puolesta ja vastaan. Mitähän mahtaisi isäni sanoa asiasta? Hän vastusti homoseksuaalisuutta henkeen ja vereen, piti sitä vakavana sairautena. Sai melkein sydänkohtauksen saatuaan seinänaapurikseen homomiehen, joka sivumennen sanottuna, oli varsin kiva ja miellyttävä ihminen.

C soitti ja panimme taas maailmaa järjestykseen. Sitten hänen piti panna puhelin lataukseen. Kuulin vain piippauksen ja järjesteleminen jäi kesken. Myyjäisiin hän ei mene, vaikka juuri nyt on niiden kuumin aika. Enkä mene minäkään. Perinteiset Wanhan Sataman joulumessut eivät sovi ajankohdaltaan tuuraajapäivääni. Samoin kävi viime vuonna. Tuomaan Markkinat Senaatintorilla on ainoa toivoni, jos mielin sinne sekaan. Tori on nupukivistä, jotta rollaattori tärisee, mutta mitäpä sitä ei kestäisi, jos on hillitön halu. Onko minulla, jää nähtäväksi.

TUOKIO PORVOOSSA

Olen saanut kuudennentoista lukijan. Ilahdun aina lisääntyvästä lukijakunnasta suunnattomasti. Kuusitoista on ihan hyvä määrä. Hän on porvoolainen, ymmärsin. Panin kommentin, mutta eihän se perille mennyt. Kehaisin Porvoon kaupunkia ja leventelin siellä hyvinkin usein käyneeni silloin kun vielä oli auto. Oikeastaan Porvoon ajelut alkoivat jo isäni aikana, sillä sunnuntaiajelun kohteeksi kehkeytyi tämä vanha ja kaunis kaupunki puutalomiljöönineen, mukulakivikatuineen ja monine kiinnostavine kohteineen  mukaan luettuna nukke- ja lelumuseo sekä Runebergin koti.

Olen syönyt Porvoossa hyvin, jopa siellä tanssinut ja ollut kahvilla monissa herttaisissa kahviloissa vanhan kaupungin puolella. M/S J.L. Runeberg on minut muutaman kerran kuljettanut ensin merta ja sitten jokea pitkin. Vieläköhän on se mukulakivinen mäkikatu tallella ja ajokelpoinen, joka lähtee vanhan sillan jälkeen melkein pystysuoraan ylöspäin päättyen torille? Puoliso on nauttinut loisteliaan etana-aterian Porvoossa minun vain katsellessa ja syödessäni jotain muuta. Olen simpukoille allerginen, enkä uskalla riskeerata edes etanoiden kanssa.

Porvoo on mitä ihastuttavin kaupunki, joka heittää siellä vierailevan kauaksi historiaan mielikuvituksen siivin. Albert Edelfelt syntyi Porvoossa, Porvoon valtiopäivät pidettiin, jonka tiimoilta Mika Waltari kirjoitti kirjan, tehtiin myös elokuva. Ulla Möllensvärd  rakastui Venäjän keisariin, eikä keisarikaan kylmäksi jäänyt. No, tämä lienee Waltarin mielikuvitusta, mutta Porvoon valtiopäivät totisinta totta. Porvoo ei olekaan mikä tahansa pikkukaupunki Porvoonjoen varressa.

Näistä tahdoin uudelle lukijalleni kertoa, vaikka hän oman kaupunkinsa tuntee ja historian tietää. Vielä paremmin kuin minä.

TÄYTTÄ HULLUUTTA

Valmistaudun puolison kotiin tuloon. Menen hakemaankin. Opin tämän siitä kerrasta, kun tuli sotkua sairaalan kuljettajalle antamassa osoitteessa ja minulta meinasi mennä hermot. Siitä lähtien olen hakenut ja on tultu oikeaan osoitteeseen.

Ei tässä sen kummempia tervetuloseremonioita ole, mitä nyt olen imuroinut ja panen oman vuoteeni päälle päiväpeiton. Molemmissa hommissa olen kymmenen päivän aikana hiukan lipsunut. Eilen ostin ruokaa jääkaappiin ja nyt sitä on. Piti ostamani myös kylpyhuoneen lamppuja. Ovat nykyisin kuulemma "polttimoita". No, loppuun palanut polttimo oli malliksi mukana, mutta mitä sanottiinkaan tavaratalon sähkötarvikeosastolla? Ei-oota sanoivat.  Eivätkä tienneet, koska saavat varastoon. Sama asia kuin puolison partakoneen terien kanssa. Halusin heti tietää syyn tavaratalon nykyiseen ei-oo-käytäntöön. Ennenhän ei moista ollut.

Koko Euroopan polttimovarasto on Puolassa! Ei tavaratalossa, ei kussakin maassa vaan vain Puolassa. Sieltä koko maanosan lamput, käytän tätä sanaa piruuttani, tilataan tarpeen mukaan milloin mihinkin Euroopan maahan. Meinasin kaatua silkasta hämmästyksestä rollaattorin kyljestä tämän hulluuden kuultuani. Kustannuskysymys on kuulemma syy tämmöiseen käytäntöön. Keskitytään ja ulkoistetaan. Kuka saa kärsiä? Asiakkaat.  Kun lamput loppuvat hyllystä, jäädään odottelemaan Puolan toimituksia ja saattaa kestää kuukausia, kuten minulle kerrottiin. En sitten millään kuuna kullan valkeana opi siihen, etten saa Stockmannilta haluamaani tavaraa. Ja jos saan, niin sitten joskus, kun saavat taas hyllyn täytettä. ¨

Tähän heidän huonoon jamaansa ei enää millään mahtuisi ei-oon myyminen. Nyt on etsittävä uusi lamppukauppa, jolla olisi näitä polttimoita vielä hyllyssä. Muuten kylpyhuoneeni tarvitsee taskulamppuja (saako paristoja?) tai kynttilän  (onko niitä saatavissa?) valoa. Mihin tämä maailma on menossa? Palaudutaanko johonkin kummalliseen aikaan, kun oli kaikesta pulaa, pitkiä jonoja kauppojen ulkopuolella, kun puoti saanut esimerkiksi lampputäydennystä? Olenko pahassa painajaisunessa ja herään kohta entiseen tuttuun yltäkylläisyyden maailmaan?

PIENET SENTIT

Tulin puolison luota sairaalasta taksilla kotiin. Jouduin kauan autoa odottelemaan, erittäin kauan. Syykin selvisi myöhemmin matkan aikana. Kuljettaja oli nuori tummaihoinen kaveri, joka ehkä ajeli ensimmäisiä kertojaan taksia. Hän painoi kaasua nykäyksittäin, että syöksähdin aina eteenpäin. Ajoi huoletta päin punaisia valoja aivan kuin ei niitä olisi ollutkaan. Navigaattori oli päällä, josta seurasin reittiä ja olin ihmeellistä kyllä luottavainen, että selviäisimme kommelluksitta perille. Mies oli silmin nähden ylpeä ammatistaan ja ennen kaikkea autosta, jota suvereenisti voi hallita.

Hän naputteli sormillaan rattia, vilkuili minua taustapeilistä valkoiset hampaat välkkyen, vaihtoi kaistaa tuon tuosta ikään kuin näyttääkseen lisää, kuka auton liikkeitä oikein määräsi. Kumma kyllä en vieläkään huolestunut. Hän oli omituisesti saanut sympatiani puolelleen.

Eräässä risteyksessä jo Katajanokan puolella hän vaikutti epävarmalta, minne ajetaan, vaikka navigaattori antoi neuvoja. Ryhdyin oppaaksi. Pääsimme perille ja hän onnistui vielä kerran nytkähtämään oikein reilusti kotikadulla kuin loppusilaukseksi. Kaivoin rahaa laukusta, mittari näytti 20,30 €. Kuljettaja sanoi 20 euroa. Minä korjasin. "Ei, ei, minä ei ottaa koskaan senttejä, ne olla niin pieniä.". En pannut vastaan, mutta ihmettelin, miten hän saa työnantajalleen kassan täsmäämään. Kiitin ja annoin kaksikymppisen.

HYMYJEN KIRJA

Nyt on mieli apea, kun en osaa. "Konstiko lauluja laatia on, kun on laulajan lahjat! -vasta se tietävi työn, kell´ ei lahjoja oo" (Eino Leino). Heräsin varhain yöunilta ja tässä olen. Tyhjä tila edessäni, sama päässä. Mutta kirjoittaa pitää, vaikka "ei lahjoja oo".

Lainaus on lapsuudenkotini kirjaston kirjasta Hymyjen kirja (Otava 1944), toimittaneet Kaarlo Marjanen ja Ensio Rislakki. Kirja tuoksuu ummehtuneelle, kuten kauan hyllyssä olleella kirjalla on tapana. Toimittajat ovat omistaneet teoksen "Aleksis Kiven suurelle muistolle". Huumoria vuosikymmenten takaa Armas J. Pullasta ja nimimerkki Ollista (Väinö Nuorteva) lähtien. Kiljusen perheen luoja Jalmari Finne  myös parilla kertomuksellaan hymyä tuomassa lukijan kasvoille. Sivuja kirjassa viidettä sataa. Armoitettu hauskuuttaja aikojen takaa Sakari Pälsi fallesmannin Arvoineen on minua naurattanut nuorempana lukiessani Arvon ja naapurin pojan Sakarin seikkailuista. Poikaviikareiden joukkoon olisivat hyvin sulautuneet vaikkapa Mark Twainin Tom Sawyer ja Huckleberry Finnikin. Samantuumaiset kujeet pojilla.

Tiitus (Ilmari Kivinen) oli jo 1940-luvulla  samoilla linjoilla suomalaisuudesta kuten tämän päivän saksalaissyntyinen Suomessa asuva Roman Schatz uudessa ratkiriemukkaassa kirjassaan Voi maamme Suomi. Tiitus sanoo "Onko mitään harmittavampaa ja kiusallisempaa kuin olla tekemisissä suomalaisten kanssa? Suomalaiset ovat omituisia, kiperää ja korviaan myöten itsepäisyyden syntiin vaipunutta väkeä, täynnä kummallisia päähänpistoja ja metkuja. Ei heistä saa selvää..." Kai me sitten olemme tämmöisiä.

Uuno Kailas on kirjoittanut runon lehmän hännästä. Kaikkea kans,sanon. "Runon lehmän hännästä tehnyt oon/, sekös kiukutti filistereitä: / Runoniekkojen aatos varjelkoon, / käy selviä navettateitä./ Runotarko- niin tuumi yks viisas mies- /vois viihtyä läävän puolla/ Uh, vaarallistakin on kukaties / runous, joka syntyy tuolla..."

Tämmöistä tänään minulla Hymyjen kirjan sivuilta. Jos joku miettii filisteri-sanaa, se tarkoittaa moukkaa tai poroporvaria.

KAUNEUSSALONKI

Blogiini on ilmeisesti joku putkahtanut vahingossa Réunionista. Uskon vahinkoon, koska eräs ystäväni kerran sanoi, ettei muuten tulla tekstiäni lukemaan ainakaan ulkomailta.  Nyt on kolme kertaa käyty siis Réunionista. Sehän on se piskuinen saari isomman Madagaskarin vieressä Intian valtameressä ja kuuluu Ranskalle.

Olen taas alkanut nähdä unia, joista joitakin muistan. Äitini on usein pääosassa. Hän on nuori ja minä olen pikkutyttö. Me olemme Aleksanterinkadun Salon Paris´issa ja siellä tuoksuu hyvälle. Valkeisiin vaatteisiin ja päähineisiin pukeutuneita kosmetologeja, Kukaan ei puhu kovalla äänellä. Tyylikäs odotustila, jossa äitini kanssa odotan. Vedän hyvän tuoksuista ilmaa keuhkoihini ja toivon olevani iso tyttö, joka myös pääsisi hoitoon. Mutta isä hakee minut pois, koska äiti jää sinne moniksi tunneiksi. Kotiin tultuaan hänkin tuoksuu hyvälle ja on hyvin kaunis punaisia kynsiä myöten. Koko hoito päästä varpaisiin on takanapäin. Isä katselee puolisoaan hyväksyvästi. Illalla on Kansallisteatterissa ensi-ilta. Minua tulee luultavasti Raimo kolmannesta kerroksesta vahtimaan. Me asumme toisessa.

Tämä uni ehkä siksi, että menen huomenna kasvohoitoon. Salon Paris´ia ei enää ole.  En mene sen kaltaiseen  ylelliseen paikkaan, eikä kosmetologini ole valkeissa vaatteissa. Tavoitan tutun hyvän tuoksun, suljen silmät ja nautin. Eikä minusta tule yhtä kaunista kuin äidistäni. Äiti oli siro ja sievä päästä jalkoihin. Pidän silmiä kiinni ja näen hänet valmistautumassa teatteria varten. Kasvojani hierotaan hellästi. Viivyn hetken menneisyydessä.

EI AUTA, JOULU TULEE

Eilen kaupungilla. Jouluhulinat alkaneet. Tai ainakin ihmisiä, joita voisi kuvitella asiakkaiksi. Minä olin oikein ostoksilla, vaikkakaan en lahjaostoksilla. Tarpeellista puolisolle ja itselleni. Hyödynsin Stockmannin kanta-asiakasetupäivän, jonka sai itse valita. Juuri kun olin saanut rapun oven suljettua takanani kotiin tultuani, alkoi sataa lunta. Taivas jo sitä enteilikin ja sitten sitä tuli. En ollut ilahtunut. No, onhan tuo kaunista, kun pihakoivujen oksat ovat valkeina lumesta. Semmoista postikorttimaista. Jalanjälkiä roskikselle, polkupyörät lumisia, hiekkalaatikon yksinäinen sininen ämpäri näyttää surulliselta ja unohdetulta.

Tänään puolisoa taas tervehtimään. Eivät olleet saaneet ajetuksi mieheltä partaa. Olin varustautunut partavaahdolla, pyyheliinoilla ja höylillä. Ryhdyin työhön. Tilasin jalkahoitajan ja hiusten leikkuun. Vein vadelmia ja mustikoita (Argentiinasta) ja hedelmiä. Kaikki kelpasi päiväsalilounaan jälkeen. Autoin aterioinnissa ja sitten kyöräsin kylpyhuoneeseen parranajoon ja sieltä vuoteeseen. Peittelin ja kun oli nukahtanut, lähdin kotiin. Söin itsekin, avasin television ja aloin viettää iltaa. Juttelin hetken puhelimessa ja muistin, että Ninan syntymäpäivä on ensi sunnuntaina.

Otin varaslähdön. Ostin Herkusta imellettyä perunalaatikkoa, porkkana- ja lanttulaatikkoa Kesselin kinkun seuraksi. Avasin punaviinipullon ja nautin. Varsinaista joulukinkkua ei vielä ollut leikkelemyyjillä. Eikä gourmetpuolellakaan. Perjantaipäivän ruuhkaa ja pikkujouluaikaa. En tykkää ruuhkista, en jonottamisista, en hissien odottamisista. Tätä se nyt on vielä kuukauden. Koska oikein lakkasin joulusta tykkäämästä?

Ja koska lakkasin tykkäämästä Stockmannin naisten vaateosastosta? Olisin ostanut itselleni jotain, mutta en millään jaksanut kahlata läpi merkkien mukaan lajiteltuja vaatteita. Ennen niitä oli samoilla paikoilla kaikkia merkkejä. Nyt pitää tietää, mitä etsii. Myyjiä ei ole viisaamassa. Heitä on päivittäiskemikaliosastolla. Hyökkäävät kimppuun voinko auttaa-kysymyksin.Yleensä selviän ilman apua, mutta siellä missä apua tarvitsen, ei sen antajia ole.Toinen hyökkäys tapahtui naisten sukkaosastolla. Tiesin tasan tarkkaan, mitkä Voguet ostan, mutta myyjä päätti olla avulias. Keräsin itse ja marssin alusvaateosaston ainoalle kassalle, joka oli kilometrien päässä. Sielläkin vain yksi kassatytteli ja pitkä jono asiakkaita odottamassa. En polttanut päreitäni, sillä minullahan oli nyt aikaa. Rollaattori alkoi täyttyä ja se on yleensä sen merkki, että Herkkuun, puolison Brauniin varaterät, kynttilöitä ja muuta Argoshallista sitten kotiin. Enkä olisi kauempaa jaksanutkaan.

VAPAA-AIKAA

Puoliso ollut maanantaista lähtien taas la-hoidossa. Otatin eilen kipsin pois kädestäni. Meillä kävi eräs ystäväni, miespuolinen, ja pyysin häntä kipsin leikkaamaan . Ranne on musta ja yhä vielä turvoksissa, mutta kyllä tämä tästä.

Olen käynyt kampaajalla ja ensi viikolla menen hemmottelemaan itseäni kasvohoidolla. Ostoksille on myös asiaa, enkä nyt tarkoita ruokaa. Alun alkaen minun piti hyödyntää vapaani ja nauttia muilla tavoilla kuin nyt keksimilläni. No, aina ei mene kuinka meinataan. Sen aion kuitenkin suunnitelmien mukaan, että käyn pari kertaa puolisoa tervehtimässä. Tänään ensimmäinen kerta.

Hän ei tykännyt sairaalaan jäädä ja pikkuisen minua kirveli sydämessä, mutta järjestely on toiminut ja on minulle hyväksi. Huone oli sama kuten ennenkin, hoitajat tuttuja ja huoneen muut asukit samoin. Ovat pitkäaikaista väkeä. Puoliso käänsi minulle selkänsä saatuani hänet asianmukaisesti vaatettuna vuoteeseen ja käski lähteä kotiin. Kuulin hänen ärhentelevän hoitajalle.

Kotona katselin haikeana puolison tyhjää vuodetta. Sitten otin lakanat pois ja koneeseen. Laitoin sängyn häntä varten valmiiksi ja puuhastelin muutakin tarpeellista. Rästiin jääneitä töitä on vielä tekemättä, mutta onhan tässä päiviä. Nekin hupenemassa hyvää kyytiä. No, olihan tämä kipsikäsi syynä, etten ihan samaan malliin uurastanut. Imuroimisesta en pidä, mutta sekin on tehtävä ja kaluttava vuoteitten alustatkin. Sitten levätään, koska tämä puuha ei ole lonkkaystävällistä. Sehän on se päällimmäinen vaiva, joka rajaa tekemisiäni, mutta ei ole toki esteenä. Ei edes tekosyy tekemättömyyteen.

KIELLETTYÄ TAIDETTA

Helsingissä ei saa istua ilman vaatteita lasikopissa. Ei edes taiteen nimissä. Mitenkä minä muistan semmoisen taidepläjäyksen, kun alastomia ihmisiä makoili julkisella paikalla kasapäin ja se sallittiin. Muistanko väärin, että tämmöinen esitys oli Helsingissä? Sekin taisi olla jonkun ulkomaalaisen taiteilijan juttu.

No, hiukan huvitti poliisin kielteinen suhtautuminen tähän lasikoppi-istumiseen ilkosillaan, kun kaikkialla näkee kaikenlaista, eikä estot suuremmin ole haittaamassa. Televisio pullollaan "siveettömyyttä", kirjallisuus uhkuu intiimejä asioita, elokuvissa näytetään vaikka mitä, taidegallerioiden seinillä on alastomuutta ja teattereiden lavoilla ollaan silloin tällöin ilman rihman kiertämääkään. Mikäs tässä iäkkään naisen istumisessa nakusillaan nyt sai poliisin tarkistamaan moraalikäsitteitään ja kaivamaan jostain pykälän, jossa määritellään taiteen luonne julkisella paikalla? Teoksella on oikein nimikin: Ceci n´est pas. Taiteilija on hollantilainen Dries Verhoeven. Teos kiertänyt monissa Euroopan kaupungeissa, mutta vain Helsingissä sensuuri hyökkäsi sen kimppuun.

Nainen pantiin pukeutumaan alusvaatteisiin. Ja ne pilasivat koko esityksen. Rintaliivit ja housut ainakin minusta saivat teokselle naurettavia muotoja. Nythän hän oli kuin joku prostituoitu odottamassa asiakasta työpaikkansa ikkunassa.Tuskin taiteilija tätä oli tarkoittanut. Hei, me eletään 2000-lukua, eikä mikään ole enää uutta auringon alla. Sen myönnän, että tämänlaatuinen taide ei minussa ihastuksen huudahduksia saa aikaan, mutta en teilaakaan. Taide on laaja käsite, annetaan kaikkien kukkien kukkia.

MINÄ SE JAKSAN JAUHAA STOCKMANNISTA

On ostettava roskapusseja, niitä valkoisia sangallisia vaikka, muutama rullallinen. Ostan, kun menen Stockmannille. Ensimmäistä kertaa koko Stockmann-historiani aikana tuli mieleen "mutta jos siellä ei ole niitä". Tai vastaaviakaan. Monta kertaa on myyty ei-oota, viimeksi yrittäessäni saada puolison melko uuteen Stockalta ostettuun partakoneeseen terää, myyjä kertoi "ei ole". Myyvät koneen, mutta siihen ei saa varateriä. Kuitenkin kone oli aika tyyris, ei siis mikään kertakäyttöinen tokikaan. Huonosti menee, ajattelin ja suuntauduin kohti Herkkua. Kai siellä sentään on myynnissä haluamaani kalkkunaa. Onhan? Oli.

Ennen muinoin maailman ollessa parempi paikka, ei milloinkaan tullut edes ajatelleeksi, että Stockmannilta ei jotain saisi. Siellä oli aina kaikkea. Sinne oli hyvä mennä. Tiesi aina heti,mistä sai tai jos ei, niin myyjiä oli palvelemassa ja he osasivat ammattinsa ja asiansa. Ei mitään halpatyövoimaa, noviiseja, joista paistaa pitkälle työn ilottomuus, palvelualtittomuus ja ennen kaikkea tietämättömyys osastonsa tuotteista. "Se on kai tuolla päin, mä luulen." (näyttää sormella epämääräiseen suuntaan)

Onko ruotsalainen konsultti-toimitusjohtaja pökertynyt kauhusta ja työn paljoudesta? Puhuttiin myyjien lisäämisestä, kun oivallettiin heidän olevan se ammattiryhmä, jota asiakkaat tarvitsevat. En ainakaan vielä ole huomannut minkäänlaista lisääntymistä. No, heppu on vasta alussa saneeraustyössään. Ei kai hän ole luovuttanut ja matkustanut takaisin Ruotsiin? Täytyy ajatella, että "ei Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä". Riittäväthän ruotsalaisen rahkeet, riittäväthän?

KUTISEE

Ja kutisee niin peijakkaasti. Ensin kutisi vähän ja ajattelin suurellisesti sen kestäväni. Sitten hain tulenpalavalla kiireellä raapimisvehkeitä, joita tungin kipsin ja ihon väliin. Hetkellinen helpotus. Helpotus sekin, kun lääkäri soitti radiologin terveiset: ei murtumaa. Kipsiä kuitenkin kehottivat pitämään viikon ajan, että ranne päääsisi paranemisen alkuun, eikä joutuisi kokemaan uutta yhteenottoa minkään kanssa. Viikko ! Ja kutisee niin maan parusteellisen paljon.

Olin kuin mikäkin marttyyri eilen kaupungilla. Käsi paketissa ja liikuntarjoitteisena olin raahautunut hoitamaan velvollisuuksiani eli hankkimaan puolisolle ruokaa. Melkein sankari olin. Sen verran annoin itselleni armoa, että pyysin Herkun kassaa soittamaan minulle pakkaajapojan, joka kantaisi kassit, soittaisi taksin ja saattaisi mammaraisen ulos ja autoon. Näin tehtiin. Tuuraajaa halasin kotona ja toivoteltiin itsenäisyyspäivät, joulut ja uudet vuodet. Hän tulee  seuraavan kerran vasta ensi vuoden toisella viikolla. Tuuraajan tuuraaja astuu remmiin.

Illalla soittelin ystäville ja kerroin paketista kädessä. Kuuntelin myös toisten pakettijutut. Se on aina niin ihmeellinen asia, että kun kertoo jotain, on samankaltainen tapahtunut muillekin ja sen historia on kuunneltava, vaikka olisi armoton halu olla yksin ainoana kärsivä, raihnainen ja empatiaa vailla.

Kävin kiittämässä herra O:ta. Halattiin hänenkin kanssaan. Hän sanoi olevansa koko perheen voimalla apunani, jos on tarvetta. Tartuinkin siihen, että jos en saa kipsiä omin voimin pois, vierailen hänen ovellaan saksien kanssa. Lääkäri kyllä esitti, että menisin terveyskeskukseen. Onko se muuten asema vai keskus? No, minä en mene, monta tuntia taas siellä ja puolisolle hankittava vahti. Ei ikinä. Jos kukaan ei saa kipsiä pois, hajoaa se itsestään varmaankin vuosien aikana taikka putoaa pois käsivarren laihduttua lihaksittomaksi vaalean haljuksi tikuksi.

Tässä portaassa tehdään viikonloppuna lyhytelokuvaa eräässä asunnossa. Oli tuotu tuottajan kirjoittama lappu rappuun, jossa asiasta kerrottiin ja pyydettiin naapureilta hiljaisuutta, ettei elokuvan teko kärsisi. Hulluinta on se, että  leffaa tehdään juuri siinä asunnossa, jossa ovat poliisit käyneet kuusi kertaa metelöimisen ja häirinnän vuoksi. Mitäs, jos maksettaisiin potut pottuina?  No, ei sentään. Olemme fiksuja, emmekä suinkaan halua maistaa koston suloisuutta. Emmehän halua?

KIPSI

Eilinen oli yksi niitä päin peetä meneviä-päiviä. Minulla on oikeassa kädessä kipsi! Tapaturma kotona puolison sairaalavuoteen kaiteesta hankittu. Sitten olikin hommaa, kun piti saada kotivahti päästäkseni jonnekin yhtäkkiä turvonnutta ja siniseksi tullutta rannetta näyttämään. Kysyin erästä henkilöä, mutta oli varattu. Sitten kampesin itseni hissillä viidenteen ja pyysin herra O:ta. Hän tuli. Sitten tehtiin niin, että henkilö, joka oli varattu, tuli vapauduttuaan ja herra O pääsi pois. Minulla nimittäin meni aikaa sairaalassa, jonka kaikki tietävät, jotka ovat päivystykseen menneet.

No, ja sairaalassa tapahtui vielä se, että kun minun piti mennä röntgeniin, oli röntgenkone ottanut ja simahtanut.Korjaaja oli korjaamassa ja homma kesti. Toivat aikojen päästä varakoneen ja sillä päästiin kuvaamaan. Taas jonotusta, kunnes lääkäri tutki kuvaa ja pantiin kipsi. Soittavat vielä, että onko ranne murtunut vai ei, kun radiologi on kuvan tarkistanut. Jos murtumaa ei ole, saan leikata kipsin pois. Ranne ei säre, mutta ottaa kipeää tietyissä vääntämisisssä. Ja sitähän tässä on tehtävä, saan tai en. Tämän jo kerroin sairaalassa ja kerroin, miksi en voi vain kättä lepuuttaa päivät pääksytysten. No, menee se näinkin. Ripustin jo pyykin, tiskasin, vahdoin vaipat, laitoin ruuan ja syötin puolison ja söin itse muutaman rusinan.

Pitäisi lähteä kaupungille tuuraajan tultua. Tuuraajapäivä on tänään poikkeuksellisesti. Asiat toimitettava. Yksinhuoltajan ja väliaikaisen yksikätisen elämää. No, sormet pelaa kipsin jatkeena ja onhan minulla vasen käsi. Se on näin hädän tullen varsin käypä. Ei kai oikeaa ala kipsin alla kutittaa?

Että tämmöistä.

JEESUKSEN SIVIILISÄÄTY

Eilen oli sairaanhoitaja tekemässä puolisolle muistitestiä. Arvioin jo heti alussa, että huonosti menee kuten aina aiemminkin. Ei sitten mennyt. Matikan tehtävät olivat jetsulleen oikein ja moni muukin asia meni siihen malliin, että ihan ylpistyin. Niin oli hoitajakin ällistynyt ja minä vielä enemmän. Diabeteslääkitystiedot menevät lääkärille ja saan kuulla, miten siinä asiassa edetään. Lisätäänkö vai annetaanko olla ennallaan.

Minulla on katolilainen ystävä ja hän on moneen kertaan maininnut Jeesuksen olleen naimisissa. Ensikuulemalta tämä hätkähdytti, mutta sitten aloin ajatella, miksi ei. Maria Magdalena oli vaimo ja lapsiakin kaksi. Asia askarruttanut tutkijoita kautta aikain. Nyt se on jälleen tapetilla ja puhuttamassa ihmiskuntaa. Minä ajattelen yhä: miksi ei olisi ollut naimisissa? Maria Magdalena esiintyy usein Jeesuksen yhteydessä ja on aina paikalla, kun jotain merkittävää tapahtuu. No, todistaahan kukaan ei pysty tätä ukkomiesasiaa, mutta sitä voi olla mielenkiintoista miettiä ja spekuloida. Minä jätän tähän.

Soitin H:lle Alanyaan. Hellettä piisaa +25 niissä maisemissa. Kerroin, mitä täällä. Tänään taas vetinen keli. Laivat huutavat sumussa merellä varoittaakseen olemassa olostaan. Tätä mieluummin kuin paksua lumikerrosta ja paukkuvaa pakkasta Yrjö Jylhän tapaan:

On pakkanen, maa tulvillaan on lunta
ja ikkunassa kukkii jää,
mun silmiini se vihmoo suven unta,
kun kylmä säde ruutuun kimmeltää.

(Ens. säe runosta Jääkukkia)

ISÄNPÄIVÄSUNNUNTAINA

Isänpäivä ja liputetaan. Minäkin lähetin isälleni terveisiä tuonne ylös, jossa on jo kauan ollut. Tekisi mieli kysyä, mitä kuuluu ja kysynkin joskus. Vastausta en saa. Isänpäivä on nuori juhlapäivä. Vasta 1980-luvulla vakinaistettiin niin, että pääsi almanakkaan. Muistan päivää hiukan vähätellyn aluksi ja hymyillen vietettiin. Nyt jo arvostetaan ja isät päässeet päivän sankareiksi siinä missä äiditkin toukokuussa. Hyvää isänpäivää.

Joulu tuossa tuokiossa koputtelee ovelle. Stockmann jo jouluvaloissa ja Argos-halli pullistelee ja välkehtelee kuten ennenkin jouluisissa tunnelmissa. Suuret ovat odotukset, että joulumyynti paikkaisi huonoja aikoja, joiden kohteeksi tavaratalo on joutunut. Onko sama meininki kuin ennen ihmisillä, että jouluna ei olla köyhiä eikä kipeitä?

Minun jouluni on entisestään supistunut. Vuosi vuodelta on näin käynyt. Oikeastaan kaikki alkoi vanhempieni jätettyä tämän maallisen elämän. Väki väheni ympäriltä ja lopulta olimme aivan kahden, puoliso ja minä. Huomasin kaikenkattavan hössäämisen turhaksi ja nautinkin, kun en enää touhunnut, ostanut lahjoja, leiponut, paistanut ja siivonnut hullun lailla. Totuin kiireettömään joulun aikaan ja huomasin joulun tulevan vähemmälläkin. Ruoka meille Herkusta niin jouluna kuin muulloinkin. En edes pientä kinkkua enää paista, kuten vielä pari vuotta sitten. Jonkun joulukukan ostan, sytytän kynttilöitä palamaan parvekkeelle, syötän puolison ja kerron, että on joulu.

Tänä vuonna muutamat ystäväni joutuvat viettämään joulun yksin. Olen jo pitkään kuunnellut, miten kummassa tästä selviävät. Itselläni on takana yksinäisiä jouluja puolison ollessa sairaalassa ja kerran jopa lähti syntymäpäiviään karkuun heti joulupäivänä kavereitten kanssa pelaamaan Espanjaan golfia. Ei mitään hämminkiä minulla. Nautin joulusta hiljaisuudessa ja oli hyvä olla puolison päästyä onnellisesti perille. Televisio on täynnä jouluohjelmaa, Pähkinänsärkijä ja Ihmeellinen on elämä- elokuva (It´s Wonderful Life) ja muita jouluna esitettäviä klassikkoja. Joulumusiikkia tuutin täydeltä, jota voi vaikka puoliunessa torkkupeiton alla kuunnella. Näin lohduttelen ystäviäni, jotka jo nyt ovat paniikissa yksinäisestä joulustaan. Kyllä se siitä. Joulu on pian taas ohi.

Huomenna jälleen pesijät ja nyt tulee myös terveyshoitaja tekemään muistitestin (MMSE) puolisolle ja minun kanssani kuulemma keskustellaan puolison lääkityksestä. Aionkin kysyä, olisiko viisasta aloittaa taas diabeteslääkitys, koska verensokeri on kohonnut? Mittaan pari kertaa päivässä. Vastaus tulee tietysti myöhemmin, kun hoitaja on keskustellut lääkärin kanssa.

UUTTA JA MODERNIA KOHTI

Katselin kuvia mahdollisesti Helsinkiin tulevasta Guggenheim-museosta. En sano mitään. Oli kuitenkin pari, joista jompaa kumpaa viitsisin katsella ja sisällä käydä. No, se näkee, ken elää, tuleeko museosta tähän kaupunkiin mitään.

Eilen stadissa. Sataa ripeksi pehmeästi ja tavaratalossa yllättävästi ihmisiä. Ostin ensi vuoden kalenterin ja puolison lääkkeitä. Ennen, kun reseptit olivat paperista, näki, koska on uusittava. Nyt kertoo apteekki ja jos oikein huonosti käy, ei lääkäriin saa yhteyttä ja hoidokki on ilman lääkitystä. En tykkää.

Käänsin kanavaa jälleen Teemalle ja nyt arkkitehtuuriin. Komea kolmen osan sarja Britit, jotka rakensivat maailman ( The Brits who built the modern world). Minähän kiinnostuin jo tästä ensimmäisestä osasta. Ehkä siksi, kun Helsingin Guggenheim on ajankohtainen. 1930-luvulla syntyneet arkkitehdit  Foster, Rogers, Grimshaw ja Farrell kertoivat töistään maailmalla ja siitä, mitenkä he muuttivat arkkitehtuurin päälaelleen jättäen perinteet kauaksi taakseen.

Kun Helsingissä, minä muitten mukana, ärhennellään siitä, kun pannaan moderni rakennus esimerkiksi vanhan jugend-talon viereen, tätä on muu maailma täynnä.  Tähän on totuttava ja lopetettava marmatus. Kaikki muuttuu ja se on hyväksyttävä. Rakennukset kurkottavat taivaisiin alumiinisin seinin, on lasia siellä, missä sitä ei ole totuttu näkemään, on muutettavia elementtejä, valtavia rakennelmia, erilaisuutta ja arkkitehtien mielikuvitusta.  Myös Helsinki on muuttumassa. Kiasma jo aikoinaan enteili muutoksesta ja nyt puuhaamme Guggenheim-museota (ja uutta kirjastoa), joka tulee muuttamaan Etelärannan maiseman tyystin. Alan vähitellen lämmetä muutoksille arkkitehtuurissa ja ehkä maalaustaiteessakin katselen yhtä ihastuneesti taiteilijoiden töitä, jotka ovat syntyneet satoja vuosia Rembrandtin ja Rubensin jälkeen.

Jos saamme Guggenheimimme ja näen lopullisesta versiosta kuvan, tai peräti valmiin rakennuksen, saatan hyväksyä täysin sydämin eteläisen Helsingin merelle asti näkyvän muuttuneen silhuetin. Olen sittenkin avoin muutoksille ja uusille ideoille.

KIVIKAUTISET JUURET

Katselin Teemalta ohjelman Kivikautiset juuremme, jossa kerrottiin kivikautisihmisten syöneen ja eläneen todella terveellisesti. Vilja ei ollut vielä keksitty ja riisikin tuli myöhemmin. Nautittiin hedelmiä, juureksia,kalaa ja lihaa. Maitotuotteetkaan eivät kuuluneet ruokavalioon, tulevaisuutta nekin.  Sokeri vasta myöhemmin tulossa. Meidän nykykroppamme ei ole ehtinyt kehittyä vielä tähän aikaan, olemme yhä kivikauden ihmisiä.

Kengät eivät ole hyvästä, varpaat tottuneet olemaan liikkumatta, paljasjaloin menee paremmin. Kengättömänä astumme oikealla tavalla tantereeseen koko jalkapohjalla, kengillä ensin kantapäällä. Jos eläisimme kivikaudella, emme sairastaisi näitä elämäntapasairauksista yhtäkään. Ei diabetesta, allergioita, selkäkipuja, korkeaa verenpainetta jne. No, elinikä olisi lyhyempi, mutta se on pieni asia. En tiedä, vaihtaisinko tätä nykyajan elämää kuitenkaan ranskanleipineen, jäätelöineen, kermakastikkeineen, suklaineen ikuiseen terveyteenkään. Nautinto tuli silloiselle ihmiselle liikunnasta. Ei silti, salilla kaikkien punnerrusten jälkeen on hyvä olla, kertovat. Mutta tehdäänkö liikkeitäkään oikein? Ja jos kukaan, niin urheilija on altis vaivoille, murtumille, repeämille sun muille. Dokumentti ei osannut ennustaa, kehitymmekö koskaan tähän aikaan juuriemme ollessa vahvasti kivikautisessa mullassa.

SYKSYILTA

Tjaah, on ehtoopuoli ja istahdin koneen ääreen. Huomenna on se päivä viikosta, kun kunta tulee puolison suihkuttamaan ja minä pääsen laittamaan puolison vuoteen, joka on kuin jonkun eläimen pesä. No, vikahan on minussa, kun en viitsi nosturilla nostaa häntä ilmaan, että pääsisin petaamaan. Se on vaan niin hemmetinmoinen urakka. Juu, tiedän, olen omaishoitaja. Tätä omaishoitajana oloa tuputtavat pesijät, kun kysyn, jos kotiavulle kuuluu avittaa puolison vatsantoimintaa. Ei kuulu, kuuluu omaishoitajalle. Asia on nyt vain niin, että tavalliset apteekkitavararuiskeet eivät auta. Jos aamupuuroon sekoitettavasta Pegorionista ei ole apua ja aikaa kuluu, kutsun yksityispuolelta hoitajan.

Sosiaalitoimisto vannoo ja vakuuttaa, että kotihoito on se kunnallinen elin, joka on omaishoitajan tukena. No, kotihoito siis pesee ja kuulemma antaa aamuisin lääkkeet ja puuron. Sitä en tiedä, valmistaako puuron vai onko oltava omasta takaa. Sitten kunnalla on myös ruuanlämmittäjä, joka meillekin kerran lähetettiin yllättäen. Hänen nimensä oli Ahmed. Hän vaihtoi ammattia, kuulemma. En usko, että minun vuokseni, vaikka olinkin hiukan hämmästynyt (jonka toin selvästi julki) hänen tulostaan ja ennen kaikkea siitä, etten meinannut päästä hänestä eroon. "Eikö sinä tiedä, että teille tulla aina ruuanlämmittäjä ja minä nyt lämmittää". Mitä kotiavun toimenkuvaan oikein kuuluu, en tiedä. Sen olen tullut tietämään, mitä ei kuulu.

Olisi pitänyt mennä tänään roskikselle, mutta satoi, enkä mennyt. Yöllä oli naapurivuoteessa vilskettä ja panin jätesäkin parvekkeelle. Yöhommat ovat kaikkein ikävimpiä, enkä aamukolmelta ole missään tapauksessa virkeimmilläni. Tahdon tai en, on työ tehtävä. Onneksi sain unen päästä vielä kiinni. Panin kellon soimaan tunnin kuluttua sulkeakseni ikkunan. Hiukan vetämättömissä suoritin aamutoimet aamulla. Sitten torkahdin hetkeksi. Lounaan valmistus sujui jo paremmin.Sitten vain olla lollotin. Puhelinkin oli vaiti, vaikka olin varma, että C soittaa. Hän pruukaa antaa aina raportin tekemisistään. Pesin hiukset ja tappelin saadakseni uuden lookini jotenkin taipumaan tahtoni mukaan. Lonkka kiukutteli ja annoin itseni sääliä itseäni. Katselin ikkunaruudun vesivanoja ja kuuntelin sadetta.

Syksy

Keltalehtien
kasaantuissa sade lyö
toista sadetta.

(Kyodai)

PYHÄINPÄIVÄNÄ

Ei noitia, ei henkiä, aaveita tai muutakaan yliluonnollista. En ole sytyttänyt kynttilää Pyhäinpäivän kunniaksi, mutta ajattelen vanhempiani, jotka ovat Hietaniemen hautausmaalla.

Vaikka olen sen ikäinen kuin olen, niin joskus tulee suunnaton ikävä vanhempiani, varsinkin isää. Vieläkin nousee mieleen ajatus, minäpä soitan ja kysyn isältä. Turhaa. Ei häntä ole enää. Niin moni on lähtenyt, jotkut nuorina yllättäen, jotkut odotetusti vanhana. Tulee mieleen sekin, kun minä joskus lapsena surin ihmisten kuolemaa, sanoi isä "ajattele, jos kukaan ei kuolisi, me emme mahtuisi maailmaan". Olisi Rooman keisarit ja Venäjän tsaarit, Döbeln tulisi Juuttaalta,Tauno Palo istuisi Elitessä, Aurinkokuningas eläisi  Ranskassa...  Ja se on hyvä näin, sanoisi taas isäni ja pörröttäisi päätäni.

Vanhempieni avioliitto oli tyventä ja myrskyä. Riideltiin ja halattiin, sovittiin ja vihattiin ja taas rakastettiin. Mietin joskus, miltä tuntuisi, jos meillä kotona olisi ollut semmoista kuin monen ystäväni kodissa on? Hymyä, rauhaa, tavanomaista? En tiennyt semmoisesta mitään. Kaipasin isoaveljeä, joka lohduttaisi, kun minua itketti. Otin leikisti Railin veljen neljännestä kerroksesta veljekseni ja joskus Raimon, joka pyydettiin meille lapsenvahdiksi vanhempieni mennessä ulos. En minä heille, enkä edes Railille, kertonut.

Olin ja pysyin ainoana lapsena, joka oli joskus hyvä asia ja joskus ei. Perintöasioissa aikanaan se oli hyvä asia. Niin monen sisaruksen välit menivät poikki, kun vanhempien jäämistöä jaettiin. Laki kyllä oli sellainen, että tietty aika piti odottaa, ennenkuin sain vanhempien kodin haltuuni. Tutkittiin, ettei missään ollut ketään puolisisarusta. Ei ollut. Näin jouduin perintöverosta yksin suoriutumaan.

Tämmöistä minä tänään Pyhäinpäivänä. Hyvää marraskuuta.

HENGET ALKAVAT LIIKUSKELLA TÄNÄÄN

Yhytin pihalla roskia viedessäni yläkerran rouvan. Asunut talossa vuosikymmeniä. Puhuttiin menneistä hyvistä ajoista ja pantiin maailmaa järjestykseen. Niinhän sitä aina, kun tavataan. Tulimme tulokseen, että tämä on hyvä talo asua, eikä kaupunginosakaan huono ole.

Olen jutellut puhelimessa ja siihen suttaantui aikaa. Puhekumppanin kanssa tulimme tulokseen, että työnteko kaikkialla on sinne päin, virheitä sattuu usein, eivätkä virheiden tekijät ole moksiskaan. Sitten haukuttiin televisio-ohjelmien anti, postin jakelu ja Stockmann. Viimeksi mainittu on nyt kaikkien huulilla. Luotamme konsulttiin.

Lauantaina Pyhäinpäivä. Marttyyrien, pyhimysten ja vainajien päivä. Kristillinen väki ei hyväksy oikein sitä, kun samaan syssyyn tulee halloweenin vietto, joka oikeastaan on jo lokakuun viimeisenä päivänä, tänään perjantaina. Henget liikkuvat ja kaikki yliluonnollinen ja selittämätön on myös maisemissa. Tyhjäksi koverretut kurpitsat irvistelevät palavat tuikut sisällään, noidat ja aaveet pelottelevat henkien yrittäessä houkutella ihmisiä mukanaan tuonpuoleiseen. Pitänee pysytellä sisällä, ettei kukaan pääse nappaamaan. Roskiskeikka selvässä päivänvalossa ja nopeasti. Ei juoruilua naapureitten kanssa. Näistä epäkristillisistä noitahommista kun päästään, niin seuraava juhlapäivä onkin sitten joulukuun kuudentena, joka nyt osuu lauantaille. Tälläydyn television ääreen.

Kerroinko jo, vaikka ei se suuremmin ketään kiinnosta, uudesta hiustyylistäni? Tuuraajapäivänä sen sain. Rohkeasti vaan poikki. Kampaaja hekumoi onnesta. Ne kun aina tykkää leikata ja muotoilla. Semmoinen samanlaisen väsääminen on ammatti-ihmiselle yksitoikkoista eikä yhtään haastavaa. Nyt olin antanut vapaat kädet melskaamiseen. Hetken kaduin katsellessani suurien hiustupsujen leijumista lattialle, mutta luvattu mikä luvattu. Tuuraajakin sanoi, että hyvä tuli.

Samalla reissulla konttasin Hakaniemen halliin. Lihaa, kalaa ja pullaa. Halli tulee remonttiin. Toivon, että asentavat hissin toiseen kerrokseen. Nyt sinne pääsee koneportaita pitkin, mutta alas on käveltävä. Ruokaa ei toisessa kerroksessa ole, paitsi kahvilassa. Mutta on pikkutavaraa kojuissa postikorteista, mekoista ja vetoketjuista lähtien. Se on semmoinen oikea kauppahalli, jonka hallimaisuuden Vanha kauppahalli Kauppatorin kupeessa kadotti remonteissaan. Satsattu paljoon muuhun kuin ruokapuoleen, erikoistuttu epä-hallimaisiin tuotteisiin. Onneksi säilytettiin tämä 1889 valmistunut arkkitehti Gustav Nyströmin suunnittelema rakennus. Talon piti valmistua jo vuotta aiemmin eli vuonna 1888, mutta rakentamisen alkaminen viivästyi sen verran, että asiakkaat pääsivät ostoksille vuotta myöhemmin. Päätyfasadissa komeilee kaavailtu vuosiluku ja se  on jätetty paikoilleen. Hyvä niin, koska silläkin on historiansa.

STOCKMANNIN UUSI ALKU

Tähän paikkaan pannaan taas haikua

AJATUKSENI

Tätä polkua
kukaan muu ei kuljekaan
syksy illassa.

(Matsuo Bashoo, 1644-1694)

Onko niin, että runoilija tarkoittaa, että minä vain ja ainoastaan tiedän, mitä ajattelen? Meniköhän väärin?

Sitten seuraavaan ajatukseen, jonka jaan vaikka kenen kanssa. Se alkakoon jippii-sanalla! Ruotsista tuli konsultti Per Thelin väliaikaiseksi toimitusjohtajaksi auttamaan pyllyä päin mennyttä Stockmannia. Nyt siellä myönnetään, että oli virhe panna myyjiä pois asiakaspalvelun kustannuksella. Minäkin kannoin korteni kekoon ja annoin Stockmannille kuulua, kun kerran minulta kysyivät. Enkä ole paikan päälläkään pitänyt suutani kiinni, vaan hampaisiini on joutunut  myyjäparka, jos semmoisen olen onnistunut yhyttämään. No, syy harmiini ei ole hänen tietystikään, mutta sitä kautta on mennyt jälleen yhden närkästyneen asiakkaan terveiset korkeammalle taholle.

On melkoisen surullista olla suurilla myyjättömillä osastoilla ainoana asiakkaana. Ei kassakaan paikallaan. Itse saa hakea tarvitsemansa ja usein sitä löytämättä. Ei kun pois ja myymälään, jossa palvellaan. Nyt sitten ottivat konsultin. Onko tästä ruotsalaisesta miestä saamaan vanha Stockmann jälleen eloon ja siksi paikaksi, johon ennen mentiin juuri senkin takia, että siellä sai asianmukaista ja kohteliasta palvelua ammattinsa osaavalta henkilökunnalta? Toivon koko sydämestäni, että mies tiimeineen tietää mitä tuli tekemään ja se kantaisi myös hedelmää. Ainakin jo nyt on vilauteltu, että irtisanottuja myyjiä kosittaisiin takaisin meitä asiakkaita palvelemaan. Toki on muutakin korjaamista ja paljon onkin. Jäämme odottamaan saammeko vanhan Stockmannimme takaisin, josta voi pilven reunallaan Franz Stockmann olla jälleen ylpeä.

TALOVINOUTTA JA PANDAKESKUSTELUA

Jee, jee, minä kannatan "vinoja" kerrostaloja. Jätkäsaareen kaavaillaan yhtä viistoa kymmen-kerroksista rakennusta terasseineen. Juuri ne tekevät arkkitehdin keinoin talosta viiston. Tämmöisiä on ja on nähty muuallakin. Mutta emme olisi suomalaisia, jos emme tätäkään hanketta jättäisi vastustamatta. Emmehän toki. Kielteisiä puolia roppakaupalla mielipiteissä ja jotkut kehuvat jo Pikku-Huopalahdessa olevan samankaltaisia rakennuksia. Eikä mitään riippuvia puutarhoja terasseille ole istutettu kuulemma, vaikka juju olisi juuri siinä.

Toinen asia, mitä kannatan,on pandojen hankkiminen Suomeen. Rovaniemen ja Ähtärin kaupunginjohtajat ovat kokoilleet Korkeasaaren johtajien kanssa asian tiimoilla. Tätäkään hanketta ei osa kansaa hyväksy. Mitä me pandoilla? Mitä maksaa ja kuka maksaa? Korkeasaarta en asuinpaikaksi kannata, mutta semmoisia eläinpuistoja kyllä, joissa on tilaa rakentaa jättiläispandoille sopivat olot.

Vieläkin puistattaa, tosin ei silloin aikanaan lapsuudessani, muistellessani Korkeasaaren nallehäkkiä. Sementtilattia, jykevät rautakalterit ja tilaa niukasti kontion kääntyillä. Näissä oloissa karhuparka vuodesta toiseen liikkui stereotyyppisesti kulkien nurkasta toiseen päätään heilutellen samaa sementtiin muodostunutta polkua pitkin. Siihen aikaan ei satsattu eläinten aktiviteetteihin mitään. Jos joku olisi puhunut eläimen ehdoista ja oikeuksista, hänelle olisi railakkaasti naurettu. Saatuani ikää enemmän, ymmärsin huonon ja epäoikeudenmukaisen kohtelun ja teilaan yhä tämänkaltaiset eläinten vankilat. Eläimillä on oltava tilaa ja elinolosuhteet inhimilliset. Nyttemmin on oivallettu ja eläinten  asuin- ja oleskelutiloja tarhoissa parannettu huomattavasti muistuttamaan mahdollisimman paljon luonnonmukaisuutta niiden omilla asuinalueilla.

No, luontoon bambumetsää tuskin Suomeen saamme isopandojen tarpeisiin. Maahan tuodaan kaikkea muutakin, niin miksi ei bambua? Ehkä myös onnistutaan kasvattamaan itsekin, kunhan kasvihuoneeseen saadaan oikeat olosuhteet. Bambuhan on nopeakasvuinen heinä.

Mutta en minä pandoja Keskuspuistoon halua, kuten Sininen zeppeliini irvailee blogissaan. Onhan Turussakin tilaa ja linnassa laaja puisto. Sinne siis pandajoukkue ja puisto täyteen bambuviitaa.

HETKI VAIN ELÄMÄÄ

Ruotsi ei sitten löytänyt Itämeren pohjassa mönkivää mahdollista sukellusvenettä. Lopettivat etsimisen. Sininen zeppeliini kertoi Aurajoen sukellusveneestä, eikä sitäkään ole löydetty. Varma tieto kuitenkin oli, että se oli venäläinen "sukellusvenepöristin", jota Merivoimat oitis lähti jahtaamaan. Nyt on ainakin toistaiseksi rauhallista, ennenkuin seuraavat häiritsijät tunkeutuvat Suomen alueelle. Voipi olla myös niin, että ilmasta päin tullaan. Ihan taivaalta tupsahdetaan. Varmoja ollaan taas hetken ufojen vierailusta, tarkkailijat riemuitsevat ja asialle hurahtaneet odottavat sädetystä.

Meidän huushollissa eletään ihan tavallista arkea. Leikkasin puolison varpaankynnet, tiskasin ja panin koneeseen pyykkiä. Illalla katselin kymmenen minuuttia Vain elämää-ohjelmaa, jossa Samuli Edelmann oli päivän sankari ja isäntä. Vanhaherra Loiri ottaa leppeämmin, tyytyy vain nyökyttelemään laulun tahdissa, kun muiden päät heiluvat kuin heinämiehellä. Samaa tahtia konserteissa ja lavan edessä artistin laulaessa. Muistan eteläpohjalaisen tanssilavan ja joskus  elävän solistin värittämässä tansseja. Kaikki kuuntelivat kuolemanvakavina sormeakaan liikauttamatta. Ei hytkymistä, ei heilumista, ei käsillä aaltoja, ei mitään. Juhlallista touhua. Mutta tämä olikin joskus muinoin, kun tanssitkin otettiin horjumattoman totisesti. Nyt ollaan mannermaiseen tapaan vapauduttu ja suomalainenkin uskaltaa. Jaa-a, mitäpä olisi mieltä Olavi Virta?

Minä tykkään nykyisin haiku-runoista. Lainailen niitä tännekin ja nimenomaan Gustaf John Ramstedtin (1873-1950) käännöksiä. Sitten on vielä Kai Nieminen, joka myös tuntee japanilaisen kirjallisuuden. Ehkä pidän haiku-runoista niiden lyhykäisyyden vuoksi. Ehkä joidenkin ajatuksen ymmärrän, ehkä en. Tässä runossa näen sen, että aina pitää nähdä asiassa valoisa puoli.

KUUTA KATSELLESSA

Paloi aittani
- nyt ei ole estettä
kuuta katsoissain.

Tämä on Mizuta Masahide´n (1657-1723) haiku ja ehkä olen ajatuksen ymmärtänyt oikein. Totta kai japanilaisuus on minulle vierasta siitäkin huolimatta, että äitini aikaisemmassa elämässään oli ollut japanilainen. Sekin on ollut minulle uutta, että ennen kirsikankukkien hanami-juhlaa Japanissa oli luumunkukilla etusija. Helsingin Roihuvuoressa on keväisin kirsikankukkajuhla. Liekö yhtäkään luumunkukkaa mukana?

PIHA SAANUT VALKOISEN PEITTEEN

Tuo valkoinen ulkona maassa on lunta. Tosin ohut kerros mutta kuitenkin. Puissa on vielä jonkun verran rypistyneitä ja kutistuneita keltaisia lehtiä. Niin vähän, että koko kesän piilossa ollut vastapäinen talo näkyy hyvin. Pakkasta pari astetta.

Japanilainen Sugiyama Sampu (1647-1732) sanoo haiku-runossa:

ENSI LUMI

Lähden uhalla,
että vaikka vilustun
lunta katsomaan.

(suom. G.J. Ramstedt)


Näin minä teen, kun vien roskat. Kauhulla jo ajattelen kinoksia pihalla. Käykö aura ja koska? Saanko rollaattorin kulkemaan? Ja koska hiivatissa pääsen liikkumaan ilman apuvälinettä?

Puolison lääkityksessä epäselvyyttä. Hain apteekista pillereitä ja siellä oli koneella tieto 10 mg. Minulla taas lääkejakolistoissa 5 mg. Soitin kotiapuun, jonka lääkärin hoidossa puoliso kuulemma etupäässä on kotisairaalan lääkäristä huolimatta. Luvattiin asia selvittää. Selvitettiin. Oikein on 10 mg. Saan kotiavun sairaanhoitajalta uuden lääkelistan.

Kun aloitin toistakymmentä vuotta sitten omaishoitajuuteni, ei omaishoitajille ollut minkäänlaista koulutusta. Nykyisin on. Ennen aloitimme kyselemällä, kyselemällä ja kyselemällä. Otettiin itse selvää. Jos tunsimme jonkun toisen omaishoitajan, häneltä sai korvaamattomia tietoja. Opimme kantapään kautta. Käytimme naisen hoivavaistoa hyväksemme sekä ihan puhdasta talonpoikaisjärkeä hoitotoimenpiteissä.Oma sosiaaliohjaaja sosiaalitoimistossa on yhä se henkilö, jonka puoleen voi kiperissä asioissa kääntyä ja hän ohjaa eteenpäin.  Ilman tätä instanssia olisin monen muun omaishoitajan lailla hukassa. Tosin kaikki eivät halua olla yhteydessä "sossuun". Häpeävät, vaikka omaishoitaja ei olekaan taloudellista apua kinuamassa. Virallisillehan kuuluu palkkio. Sen maksamista halutaan Kelaan. Tätä en kannata. Olen varma, että tulee muutoksia ja huonompaan suuntaan omaishoitajan kannalta.

Nyt kengät jalkaan ja ensilunta ihmettelemään.

HAILUODON TERVEISET

Tuli korttiterveisiä Perämeren suurimmasta saaresta. No, Hailuotohan tuo on. Ystäväni E ja K olivat  Hailuodon siikamarkkinoilla. Kuvapuoli ei ollut siiasta,vaan hiillostetusta silakasta. Ohessa kerrottiin luotolaisten vanha valmistustapa.

Minäkin olen Hailuodossa ajellut. Monestikin. Saaria oli neljä alkujaan. Kasvoivat ajan saatossa yhteen. Lautalla sinne mennään ja talvisin jään paksuuden mukaan jäätietä pitkin. Matkaa tulee 42 km Oulusta länteen. Sodittiin 1700-luvulla ja Venäjä valtasi Suomen kehdeksaksi vuodeksi Ruotsilta. Kutsuttiin Isoksivihaksi. Venäläiset tunkeutuivat myös Hailuotoon tappaen väestöä ja karjaa ryöstäen. Pikkuviha seurasi Isoavihaa, mutta sissipäällikkö Tapani Löfving (1689-1777) teki pelastavan retken Hailuotoon vuonna 1743 ja ajoi tiehensä venäläiset saaresta. Tapani Löfving on ollut poikien seikkailukirjojen sankari, mutta tokkopa enää poikia innostaa tämmöiset seikkailut kaikkien konehirviöiden tekniikkoineen pitäessä  kiinnostusta yllä tänä päivänä.

Hailuodon maisemaan kuuluvat hiekkasärkät, jäkäläkankaat ja isot männiköt. Näitä saapuvat matkailijat ihailemaan ja pitkästi turismilla saari elääkin. Kuten jo mainitsin, minäkin turistina siellä käynyt. Oli myös kerran ilo ja kunnia tutustua taiteilija Teuvo-Pentti Pakkalan (1920-2010) ateljeekotiin Hailuodossa. E:n puoliso T tunsi taiteilijan ja niin me teimme yllätysvisiitin tähän kahvinkeittäjä Maijan entiseen matalaan mökkiin, jota Pakkala oli kodikseen laajentanut ja kunnostanut kyllästyttyään iänikuiseen lauttamatkailuun Oulusta. Mökki oli täynnä taidetta. Kiertelin ja katselin ja jopa minunkin lyhyehkönä ihmisenä oli nöyrästi kumarruttava oviaukoissa huoneesta toiseen. Pakkala esitteli töitään, kertoi näyttelyistään Helsingissä, kertoi Hailuodosta ja taiteilijana elämisestä saaressa, josta monet muutkin taiteilijat olivat viehättyneet ja sinne muuttaneet. Hailuoto on hyvin maalauksellinen ja kaikessa eristäytyneisyydessään erikoinenkin  jo kasvillisuutensakin vuoksi. Monet saarelaiset elättävät itsensä vielä nykyisinkin kalastuksella. Verkkoja talojen seinustoilla kuivumassa ja kahviloissa aina kala-aterioita tarjolla. Pienet idylliset kylät värittävät saarimaisemaa. Ajokieltoja teitten päässä, etteivät uteliaat pääse töllistelemään asukkaiden arkea.

Kaikesta nykyisestä menosta ja meiningistä huolimatta saari elää tavallaan pikku mökkeineen ja lampaineen. Nykyaika vaatinut, että lomamökkejä voi vuokrata ja viettää merituulen täyttämällä saarella ikimuistoisia hetkiä. Saa ja voi katsella  merta, istua rantakalliolla antaen pärskeiden hyppelehtiä poskipäilleen. Voi ihailla merilintujen liitoa ja tarkkailla kalastajaveneen irtautumista laiturista sen lähtiessä kalanpyyntiin. Auringonnousut ja auringonlaskut saavat ihmisen hiljentymään. Silmänkantamattomiin merta edessä, sileä kallio alla, korvissa aaltojen rauhoittavat äänet.

Vuosien ajan on väännetty kättä saareen menevästä sillasta. En kannata. Silta tekisi ilman muuta saaren levottomaksi. Autot ja moottoripyörät häiritsisivät idylliä, eivätkä likikään kaikki Hailuotoon tulijat kunnioittaisi sen enempää asukkaiden rauhaa kuin luontoa ja Hailuodon kalastajakylien leppoisaa elämää. Toisaalta, kuten moni saarelainen kaikkialla ajattelee, elämä toki helpottuisi. Ei myrskysäässä lauttamatkaa, kestääkö jäätie tänään-ajattelua ja sairaskohtauksen yllättäessä pääsee ambulanssi kotiovelle. Pääsee nytkin, mutta merimatka on välissä. Tosin lautta lähtee heti aikataulusta ja jonottajista huolimatta, jos ambulanssi on pyrkimässä lautalla Hailuotoon. Vanhempi väestö muuttaa hankaluuksien takia mantereelle, lähemmäksi nopeammin saatavaa apua. Tämän teki Teuvo-Pentti Pakkalakin ja jätti Hailuodon ja ateljeekotinsa, siveltimensä ja kankaansa ja muutti takaisin Ouluun. Saareen ei enää koskaan palannut.

HAIKU ON SYKSYN KAIKU

Uusi viikko ja uudet kujeet. Tai ei sittenkään muuta kuin  se uusi viikko. Eikä ollut kujeilua, kun soitin viime viikolla vanhalle ystävälleni Lammille. Puhelu oli virkistävän mukava jo senkin takia, että keskustelukumppaniani ei vaivaa mikään eikä hänen miestään. Tämmöinen on harvinaista tässä iässä. Valitetaan niin maan perusteellisesti kremppoja ja muita vaivoja Olen yrittänyt välttää, mutta tulee joskus mainittua sana "rollaattori". Niin että ihan silläkö sinä? Juu, ihan ja ihan minä. Sitten jo kysyin, joko on syksy heitellyt pihapuut kaljuiksi?  Puhuttiin tanka- ja haikurunoista, niiden ymmärtämisestä, venäläisestä kirjallisuudesta ja kaikesta muustakin juteltiin. Erittäin elostuttava puhelinkeskustelu.

Syyskuutamo

Kuuta koko yön
väsymättä katselin
kerran, toisenkin.

(Kigin, suom. G.J. Ramstedt)

Tämmöinen haiku on hiukan kuin Risto Rasaa. Eikö? Kuuntelin muuten Tuomas Kyrön "Ilosia aikoja". Lukijana Antti Litja. Kirja, jossa näyttelijä lukee, on ihan toista, vaikka sen tekisi taitava ja rutinoitunut tavallisempi ihminen. Muistan joskus nauttineeni suunnattomasti Lasse Pöystin lukemisesta omassa kirjassaan. Aivan puistattaa yks Esa, joka myös lukee kirjoja. Esa on koneääni ilman pilkkuja ja pisteitä, ääni monotonisen yksitoikkoinen, väritön, samalla nuotilla etenevä. Annoin palautetta ja minulle väitettiin kuulijoiden pitävän kovasti koneääni-Esasta. En uskonut. Ei voi olla totta. Nyt vältän Esaa.

Joskus hulluun mieleeni vilahti kerran tuuma, että voisin minäkin alkaa lukea näkövammaisille ja muille lukemisesteisille kirjoja. Ihan hölmö ajatus ei ole. Luen takeltelematta sisältä ja luen oikein äänenpainoin. Aikoinani luin paljon äidilleni ja pidin siitä. Äänitystöitä voi tehdä kotonakin ja saa vempaimet lainaksi.No, ehkä lukijoita on tarpeeksi, parempiakin, että  hautaan tuumani.

Minun ääneni on lukiessa matalan sorttinen ja Marja-Leena Haapanen sanoo matalamman äänen olevan esimerkiksi puhetyöläiselle paremman ja ennen kaikkea uskottavamman kuin falsetin. Hän esitti luennolla esimerkin ja pani kuuntelijansa ainakin hymyilemään. Haapanen on mestari näissä asioissa ja esimerkin avulla saa kuulijat huumorin varjolla huomaamaan äänien ja niiden vaikutusten erot. Marjattakin muistaa.

Alapäävitseille en naura koskaan, elleivät  ole älykkään hienovaraisen tyylikkäitä, antaen kuulijan omalle oivallukselle tilaa. Eikä edes hymyä saa huulilleni aina niin teatteriyleisöä huvittavat humalaisen kohellukset. Tai kohellukset ilman humalaa. Edesmennyt Leo Jokela sai tuta  tämän. Kun astui mitään sanomatta näyttämölle vakavanakin roolihenkilönä, alkoi yleisö nauraa. Hänen olemuksensa kyllä viestitti enemmän humorististen suoritusten puolesta, mutta näytteli toki vakavampiakin rooleja. Kansa tunsi hänet paremminkin armoitettuna koomikkona. Muistamme kaikki hänet mainiona etsivä Kokkina Palmu-elokuvissa ja sen, kun hän laulaa Kämpin kabinetissa "Silmät tummat niin kuin syksyinen yö..." vasemman käsivarren ikimuistoisesti antaessa rennosti sivulla roikkuen tahtia laululle. Yksi suomalaisen elokuvan unohtumattomista tähtihetkistä.