3. kesäkuuta 2014

FRIDA KAHLO TULI KIRJEESSÄ

Kipuan Laakson sairaalan mäkeä ylös päivittäin ja se mäki on tuskien taival minulle. Lonkka ei vaivaa, mutta vanha selkävika pitää minut varsin kivuliaana. Mikään muu ei kannusta  kuin se, että perillä on puoliso ja hän on yhä edelleen virkeän tuntuinen. Kasvoilla hymyä, eikä minulle ainakaan ärräpäitä, kuulee ja näkee hyvin, elää tässä ajassa ja paikassa. Onko sen suurempaa kannustinta kiivetä mäki ylös? Alaspäin meno ei ole sen helpompaa. Katua ympäröi luonto, joka on nyt kauneimmillaan, kukat kukkivat, ruoho tuoksuu. Tekisi mieli heittää kyynärsauva kadun poskeen ja kirmata ruohikkoon. En sitä tee. Aistin kävellessäni sitä kaikkea ja nautin näkemästäni.

Italiasta tuli pitkääkin pitempi kirje mukana kirjekuoressa Frida Kahlon Rooman näyttelystä brosyyri. Jostain kummallisesta syystä pidän Kahlon töistä, tai ainakin joistakin, vaikka en suurin surminkaan lukeudu tämänkaltaisen taiteen ihailijoihin. En osaa edes sanoa, kuvaavatko ne syvää synkkyyttä, vihaa, katkeruutta, tuskaa. Useimmat ovat Frida Kahlon omakuvia. Hänen elämänsä oli taistelua paranemisesta sairaudesta toiseen meksikolaisen temperamentin avulla. Ehkä seinälleni en Kahlon työtä panisi kuitenkaan. Mutta voimaikkailla väreillä ne minuun vetoavat ja tunnetta niissä on niin että alta pois.

Joskus muutama vuosi sitten tv:ssä oli elokuva Frida Kahlosta ja Diego Riverasta. Näin sen. Julie Taymor ohjannut vuonna 2002. Fridana Salma Hayek ja Diegoa näytteli Alfred Molina. Myrskyisä avioliitto kuten taiteilijoilla usein on, erottiin ja mentiin taas naimisiin toistensa kanssa. Kahlon näyttely oli 1997 Helsingin Taidemuseossa Meilahdessa vielä silloin, kun ei tiedetty mitään museon homeongelmista. Samoin siellä oli kerran ihastuttava näyttely japanilaisesta taiteesta teeseremonioineen.Sitten hyökkäsi homeviholainen taloon. Eikä siellä kaiketi näyttelyn näyttelyä enää nykyisin ole pidetty. Puretaanko talo?

Tänäänkö lopultakin näemme sen ihmeen, että Sky Wheel on yleisölle avoin? Apulaiskaupunginjohtaja oli näin kuulemma luvannut, kuulin. Olen ihmetellyt, miksi pyörässä on yksi muista poikkeava vaunu. Sekin on selvinnyt. Se on luksusta ja siinä yläilmoihin matkaavat  saavat samppanjaa. No, se maksaa tietysti enemmän ja ihan takuulla siihenkin mennään ylellisesti pyörähtämään.

Kavutessani eilen Laaksoon, satoi. Vähän, mutta kuitenkin niin, että pidin sateensuojaa. Kuuntelin pisaroiden ropinaa varjolla. Tunnustan, etten ole ennen edes moisiin ääniin sateensuojan alla kiinnittänyt huomiota. Tuli vahvasti mieleen mökkiajat, jolloin istuimme kuistilla sadetta kuuntelemassa. Se oli, ja yhä on, hyvä ja rauhoittava ääni. Veden äänet yleensäkin. Suihkulähteet, meren ja järven aallot, pienet liplattavat laineet kaislikossa. Meren ääniä pääsemme kuulemaan, kunhan puoliso siihen tokenee myöhemmin kesällä. Ihan varmasti.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti