31. elokuuta 2014

PIMEÄN SYKSYN TUUMAILUJA

Jos eilen oli kesän viimeinen lauantai, niin tänään on vihoviimeinen sunnuntai. Huomisesta mennään syyskuuta. Niin se suvi meni. Kuin varkain ja huomaamatta. Kipuillen, onnahdellen, hengissä sentään.

Risto Rasan sanoin:
Kesä on lyhyt.
Ja mitä jos ruohonkin
huomaa vasta
kun käytävillä on jo lunta.

Aamupuuhat suoritettu. Puoliso puhdistettu, aamupuuro syötetty ja nyt on minun vuoroni nauttia aamupalasta. Koostuu mukillisesta maitokahvia, paahtoleivästä marmelaadin ja juuston kanssa. Siinä se. Tuli mieleen yksi muisto aamiaisista. Lapsena matkustelin vanhempieni kanssa paljon ja tietysti asuimme hotelleissa. Oli yhtä juhlaa, kun isä tilasi aamiaisen  huoneeseen. Oveen koputettiin ja pyörillä kulkeva aamiaispöytä työnnettiin sisälle.Katselin  ihastuneena sitä herkkujen määrää, joka oli tarjottimella valmiina vain meitä varten. Paahtoleipää, marmelaadia, juustoja, leikkeleitä, kolmen minuutin kananmunia, appelsiinimehua, hedelmiä, kahvia... Söimme aamutakit yllämme pukeutumatta ja sekin tuntui ihanalta.  Mitenkä tämmöinen olikin niin makoisaa noihin aikoihin? Myöhemmin ei mikään hotellin aamiainen maistunut niin hyvältä. Eikä ole maistunut vieläkään, vaikka olen lapsuuden jälkeen nauttinut aamiaisia niin Suomessa kuin muuallakin.

Vaikka pääministerimme toppuuttelee maalaamasta piruja seinille Ukrainan tilanteen takia ja mitä siitä voisi muualla Euroopassa seurata, olen minä hiukan varpaisillani. Uutisia kuuntelen ja katselen pienen pelon vallassa, tomittajien vakavia kasvoja sodan runtelemissa maissa Euroopan ulkopuolellakin. Miksi ihmeessä fiksut aikuiset ihmiset eivät voi ratkaista välejään puhumalla, kompromisseilla ja kaikessa ystävyydessä?  Eripuraa eri uskontokuntien välillä, kuten aina on ollut hamasta alusta lähtien. Rajakiistoja. Valloittamisen halua. Vallan himoa. Näyttämistä. Aivan varmasti jossain vaiheessa tämä rakas Eurooppamme saa tuta vielä suuren sodan. Ehkä minä en sitä näe, mutta niiden nyt lastenvaunuissa uinailevien vauvojen lapset tai lastenlapset aikuistuvat maailmassa, jota me emme tunne. Eikä se välttämättä ole kaunis maailma. Eikä tämä ole syvää pessimismiä, vaan realismia.










2 kommenttia:

  1. Onneksi ainakin ensi viikko on vielä aurinkoinen ja suht lämmin sääennusteen mukaan. Saadaan vielä nauttia kesän viimeisistä rippeistä ennen tuulta, tuiskua ja loskaa.

    En minäkään ymmärrä, miksi ei pystytä sopimaan ja sovussa elämään. Jos kaikki se energia, aika ja raha, jotka nyt menee kiistoihin, sotiin ja aseisiin, käytettäisiin siihen, että pyrittäisiin parntamaan sairauksia, nälänhätää ja parantamaan kehitysmaiden ihmisten elämää, niin tuskin maailmassa enään olisi surkeutta ollenkaan.

    VastaaPoista
  2. Niinpä, CurryKaneli, miksi emme pysty? Eikä ihminen edes oppi.

    VastaaPoista