20. lokakuuta 2014

HAIKU ON SYKSYN KAIKU

Uusi viikko ja uudet kujeet. Tai ei sittenkään muuta kuin  se uusi viikko. Eikä ollut kujeilua, kun soitin viime viikolla vanhalle ystävälleni Lammille. Puhelu oli virkistävän mukava jo senkin takia, että keskustelukumppaniani ei vaivaa mikään eikä hänen miestään. Tämmöinen on harvinaista tässä iässä. Valitetaan niin maan perusteellisesti kremppoja ja muita vaivoja Olen yrittänyt välttää, mutta tulee joskus mainittua sana "rollaattori". Niin että ihan silläkö sinä? Juu, ihan ja ihan minä. Sitten jo kysyin, joko on syksy heitellyt pihapuut kaljuiksi?  Puhuttiin tanka- ja haikurunoista, niiden ymmärtämisestä, venäläisestä kirjallisuudesta ja kaikesta muustakin juteltiin. Erittäin elostuttava puhelinkeskustelu.

Syyskuutamo

Kuuta koko yön
väsymättä katselin
kerran, toisenkin.

(Kigin, suom. G.J. Ramstedt)

Tämmöinen haiku on hiukan kuin Risto Rasaa. Eikö? Kuuntelin muuten Tuomas Kyrön "Ilosia aikoja". Lukijana Antti Litja. Kirja, jossa näyttelijä lukee, on ihan toista, vaikka sen tekisi taitava ja rutinoitunut tavallisempi ihminen. Muistan joskus nauttineeni suunnattomasti Lasse Pöystin lukemisesta omassa kirjassaan. Aivan puistattaa yks Esa, joka myös lukee kirjoja. Esa on koneääni ilman pilkkuja ja pisteitä, ääni monotonisen yksitoikkoinen, väritön, samalla nuotilla etenevä. Annoin palautetta ja minulle väitettiin kuulijoiden pitävän kovasti koneääni-Esasta. En uskonut. Ei voi olla totta. Nyt vältän Esaa.

Joskus hulluun mieleeni vilahti kerran tuuma, että voisin minäkin alkaa lukea näkövammaisille ja muille lukemisesteisille kirjoja. Ihan hölmö ajatus ei ole. Luen takeltelematta sisältä ja luen oikein äänenpainoin. Aikoinani luin paljon äidilleni ja pidin siitä. Äänitystöitä voi tehdä kotonakin ja saa vempaimet lainaksi.No, ehkä lukijoita on tarpeeksi, parempiakin, että  hautaan tuumani.

Minun ääneni on lukiessa matalan sorttinen ja Marja-Leena Haapanen sanoo matalamman äänen olevan esimerkiksi puhetyöläiselle paremman ja ennen kaikkea uskottavamman kuin falsetin. Hän esitti luennolla esimerkin ja pani kuuntelijansa ainakin hymyilemään. Haapanen on mestari näissä asioissa ja esimerkin avulla saa kuulijat huumorin varjolla huomaamaan äänien ja niiden vaikutusten erot. Marjattakin muistaa.

Alapäävitseille en naura koskaan, elleivät  ole älykkään hienovaraisen tyylikkäitä, antaen kuulijan omalle oivallukselle tilaa. Eikä edes hymyä saa huulilleni aina niin teatteriyleisöä huvittavat humalaisen kohellukset. Tai kohellukset ilman humalaa. Edesmennyt Leo Jokela sai tuta  tämän. Kun astui mitään sanomatta näyttämölle vakavanakin roolihenkilönä, alkoi yleisö nauraa. Hänen olemuksensa kyllä viestitti enemmän humorististen suoritusten puolesta, mutta näytteli toki vakavampiakin rooleja. Kansa tunsi hänet paremminkin armoitettuna koomikkona. Muistamme kaikki hänet mainiona etsivä Kokkina Palmu-elokuvissa ja sen, kun hän laulaa Kämpin kabinetissa "Silmät tummat niin kuin syksyinen yö..." vasemman käsivarren ikimuistoisesti antaessa rennosti sivulla roikkuen tahtia laululle. Yksi suomalaisen elokuvan unohtumattomista tähtihetkistä.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti