On päiviä, jolloin ikävä valtaa mielen. On päiviä, kun katson ulos ikkunasta maailmaan, enkä itke. Eilinen kuului niihin. Ystävä järjesti siunaustilaisuuden ajankohdan sekä uurnan laskun sukuhautaan. Hoiti hakemuksia, kaikki pitää anoa. Teki kaiken puhelimitse ja netin kautta. Nykymaailma on ihmeellinen. Sitten lähdettiin kolmisin (toinenkin ystävä mukana) asioimisiin, muun muassa ruokakauppaan, joka yllättäen oli Herkku. Päivä kului näissä merkeissä, eikä unta juurikaan tarvinnut illalla odotella. Heräsin nyt aamulla siihen aikaan, kun olen liki kahdentoista vuoden aikana herännyt, 6-7 välillä. Panin kahvin tippumaan ja löysin lukulasit, joita eilen etsiskelin.
Tänään kaappien tyhjentämistä taas. Heitän pois. Fridaan ei nyt viedä. Enkä edes ajattele turvapaikanhakijoita ja heidän mahdollista vaatepulaansa. Muut ovat uutisten mukaan tämän tehneet, vaatevuoret valtavia. Monille talvi voi tuoda yllätyksen, sandaaleilla ei tarkene. Se ei nyt tällä hetkellä kuulu minulle. Oma murheeni on minulle suurempi.
Elämä jatkuu, onneksi Sinulla on tekemistä ja puuhaa käsille. Ikävästä ja itkusta; minusta tuntuu, ettei se koskaan oikeastaan häviä kokonaan. V. menehtyi 30.9. ja tämä on vähän semmoista aikaa itsellekin, että ikävä on tavallista kovempaa...
VastaaPoistaMukava, että sinulla on ystäviä auttamassa ihan konkreettisissakin asioissa. Joskus voimat valuvat hiukan vähiin, kun on paljon asioita hoidettavana!
Pidähän huolta ja helli välillä vähän itseäsi - olet sen arvoinen!
Polgara, otan osaa Sinun suruusi. Menetit miehesi tänään jonain vuonna. Kuten sanoit, elämä jatkuu. Joskus olen kyllä uupunut, vaikka kummempaa en teekään. Uupunut kaikesta, ehkä eniten henkisesti. Tunnen olevani niin kovin yksin. Mutta puolisolla on nyt hyvä olla. Näin on minulle sanottu.
VastaaPoista