31. lokakuuta 2015

MUUTTO MIELESSÄ

Tästä talosta muutetaan koko ajan. Joskus keväällä on huppu päällä ja kaikki asunnot tyhjinä. Moni pitkäaikainen asukas lähti jo silloin, kun tieto suurremontista levisi. Minä odotin näin kauan. Suunnitelmatkin muuttuivat matkan varrella. Ystäväni N jo täyttä päätä sisustaa päässään uutta asuntoani kuulemma. Keittiön huomasin olevan aika lailla nykyisen kaltainen. Pöytä mahtuu hyvin ja isäni aikoinaan huutama "maalaiskaappi" samoin. Isä oli innokas huutokaupoissa kävijä. Äiti pelkäsi aina, mitä sieltä taas tulee.

Kävin jättämässä vuokran antajalle eroilmoitukseni. Kiitin 12 vuodesta ja kerroin olleeni "suurin piirtein tyytyväinen".  Kuukausi siis enää tässä kaupunginosassa ja saan sanoa hyvästit kantakaupungille. Nyt jo tuntuu haikealta. Mutta kestän tämän toki kuin mies.

Viking Line houkuttelee merimatkalle Tallinnaan etukortin muodossa. Itse matka ei maksa mitään, mutta kaikki muu kyllä ja sitähän "Viikari" toivoo. Mikäänhän ei ole ilmaista. Näitä Vikingin houkutuksia tulee Katajanokalle silloin tällöin, terminaalihan on kivenheiton päässä. Itäkeskuksessa vältytään näistä, mutta Itis koettaa pitää huolen, että asukkaat eivät unohda tätä ostosparatiisia tai ostoshelvettiä. Itis on osa hollantilaista Wereldhave-konsernia. Kesko ja Helsingin kaupunki omistavat Itiksestä pienen osan. "Itis" on aivan virallinen nimi. Ennen kauppakeskus oli "Itäkeskus", mutta kansa tuppaa lempinimeämään kaiken ja niin "Itis" jäi viralliseksikin. Itäkeskus taas on koko kaupunginosan nimi. Sinne siis minä. Kauaksi laivaterminaaleista ja kaijoista. Ei kuulu enää sumussa laivojen huutoja. Niitäkin tulen kaipaamaan. Iskeekö klaustrofobia, kun ei ole aavaa merta ympärillä? Huomaako puoliso minut pilven reunalta ja että olen muuttanut? Hän oli kyllä tietoinen, että meille muutto tulee talon remontin takia. Kysyi usein "minne me muutetaan?" Mutta me emme yhdessä sitten muuttaneetkaan.



30. lokakuuta 2015

UUSI ASUNTO

Niin kävi, että muutan 1.12. Itäkeskukseen. Ihan mukava asunto, joten aion olla tyytyväinen. No, tietysti tulee ikävä Helsingin keskustaa, merta, Kauppatoria, Aleksanterinkatua, nelosen ratikkaa ja Stockmannin kelloa. Eiköhän se siitä. Ja pääsenhän minä niitä tapaamaan, kun ikävä on kova. Ei Itäkeskus nyt vallan periferiaa ole. Tai no...

Meitä oli kolme naista eilen vielä kerran  asuntoa tutkailemassa. M tuumi, että jos vielä etsittäisiin, mutta N ja minä olimme toista mieltä. Etsiminen loppui tähän. Pienempi nykyistä se on ja niin piti ollakin. Olosuhteet kun ovat muuttuneet. Piha on kaunis ja suuri, ei portaita missään, hissi vie ja tuo, taloa mainostettu rauhalliseksi. Kävelymatkan päässä kaupat Itiksessä, eikä metroonkaan ole tolkuton matka. Huonomminkin voisi olla. Eihän täälläkään ratikka ole kulkenut kotikatua pitkin. Ehkä minusta tulee Itis-ihminen. Liityn niitten mammaraisten joukkoon, jotka pelaavat hedelmäpelejä päivät pitkät, lipittävät kahvia kahviloissa, istuksivat Itiksen penkeillä ja haluavat keskustella ventovieraitten kanssa.  Ehkä minusta tulee nykyistä sosiaalisempi, eikä minua muutaman kuukauden kuluttua erota muista itisläisistä yhtään mikään.

Nyt alkaa vaan armoton pakkaaminen. N on jo antanut neuvoja. Koriste-esineistä  aloitetaan. Tyhjiä laatikoita on jo. Lisää tulee. Muuttoauto vie huonekalut, pienemmistä tavaroista selviämme ihanien ystävieni autoilla. Vanhempieni persialainen matto (hyvin vanha ja paremmat päivänsä nähnyt vuosikymmeniä sitten) menee roskikseen. Kaikilla matoilla ei ole sijaa, mutta pannaan rullalle ja klitsuun. Kattovalaisimistakin joudun osasta luopumaan. N sanoi, ettei pölyisiä Itäkeskukseen viedä. Hän osaa puhdistaa kristallit. Minusta pölyiset voisi hyvin viedä ja itse putsaisin ne joskus keväällä. Ei onnistu, sanoi tomerasti ystäväni N. Tästä se siis alkaa. Tämä uusi elämä ja uudessa asunnossa asuminen.



29. lokakuuta 2015

LANTTUA JA PORKKANAA

Tein Helsingin Sanomien juurestestin. Tiesin kymmenen oikein kahdestatoista. Juuripersilja ja keltajuuri outoja. En aivan suotta ole uunijuureksia laittanut. Siihen minulla uppoaa monta sorttia ja niin olen oppinut näitä ihanuuksia tuntemaan.

Eilen tyhjennettiin kellarikomero. Hilasin itseni jyrkkiä portaita alas ystävieni T:n ja N:n ollessa varoilla vierelläni. Osa kamoista jäi kanakoppiin, osa lähti suoraapäätä roskikseen muun muassa minun ikivanha kulahtanut golfbägini mailoineen. Siinä meni osa sitä elämää. Meni puolisonkin. T oli kantamassa roskikseen yhtä sun toista muun muassa mieheni Kinbägiä mailoineen, kun tuli pihalla mies vastaan: "Roskiinko viet? Jos niin, saanko minä ne golfvehkeet?" Hän sai.

En ole parhaimmassa kunnossani lonkan puolesta. Niin paljon kulkenut viime päivinä, että luut rankaisevat. Kipupilleriä vaan maaruun ja menoksi. Tehtävähän tämä kaikki on, ei muuta mahdollisuutta. Helsinkiä piiskannut tuuli teki pahaa, jalat jomottivat ja teki mieli usein istahtaa rollaattorin päälle. Olen ylibuukattu kaikella uudella ja jännittävällä, että nukkuminenkin huonoa. Etten sanoisi yliväsynyt ja sanonkin. Toisaalta hyvä asia kaikenlainen tekeminen. Jää itsesääli ja murhe vähemmälle. Sitten huilataan, kun on sen aika.

Tänään me kolme naista ( M, N ja minä) seulomme vielä Itäkeskuksen asunnon hyviä ja huonoja puolia siellä käymällä. Jos hyvät voittaa, muutan sinne. Ei tässä asiat muutu kummoiseksikaan, jos en käy kiinni. Ihanteellisen täydellistä asuntoa, joka täyttäisi kaikki toiveeni, ei ole. Illalla olen viisaampi tänään.

28. lokakuuta 2015

ITÄKESKUKSEN IHMEMAASSA

Olin katsastamassa minulle mahdollista asuntoa ja kirjoitin siitä hakemuksen, joka ei sido minua mihinkään. Ystävä sitten illalla, jota kutsun tässä nyt M:ksi, haluaa asunnon nähdä ja "nuuskia joka nurkan"., Sen varsin mielelläni sallin. Asunto on kaupunginosassa, jossa asumista en aivan ensimmäiseksi ajattele. On siinä toki hyviäkin puolia, on toki. Se on Itäkeskuksessa.

Lähdin hyvissä ajoin kotoa. Ensin ratikkaa ja sitten metroa. Nyt haalaan rollaattorin koneportaissakin molempiin suuntiin, jos en käytä hissiä. Ylöspäin se on kokonaisena ja alaspäin kokoon taitettuna. Hissit yleensä sellaisia umpinaisia vehkeitä, joissa iskee fobia. Olen iloinen, jos sinne tulee samaan aikaan joku muu. Se lieventää kammoani. Minulle jäi pari tuntia aikaa kuljeskella Itiksessä. Tällä kerralla otin tehtäväkseni tarkkailla ihmisiä.  Siellä on joitakin mahdollisuuksia lepuuttaa takapuoltaan talon puolesta istuimilla. Käytin tätä hyväkseni ja aloitin havainnoimiseni.

Heti alkuun havaitsin pari tuttua. Siinähän sitten halattiin ja sanoja vaihdettiin tovi. Olivat menossa kahville. Minä jatkoin huomion tekemisiä. Arabiaa puhuttiin aivan lähelläni. Kaikilla kolmella nuorella miehellä kännykät, joita koko ajan näprättiin. Vanhempi suomalainen nainen oli parkkeerannut itsensä jonkun matkan päähän huulillaan ymmärtäväinen kestohymy. Ehkä hän oli sisäistänyt Helsingin aina vaan kasvavan kansainvälisyyden ja alkanut nauttia elämästä. Minulla se on vielä hakusessa.

Burkaan pukeutuneita naisia lastenvaunuineen yksin ja kaksin luontevasti kulkemassa. Pukeutumiskirjo värikästä. Jopa sellaista, jota ei vielä joitakin vuosia sitten pantu suurin surminkaan päälle, ainakaan yhtä aikaa. Nyt yhdistetään ruutua ja raitaa, kerrospukeutumista kaikissa värisävyissä. Jos helma repsottaa, ei tiedä, onko se vahinko vai muotia. Tyylistä ja eleganssista ei aina tietoakaan, mutta väliäkö sillä. Farkun tapaiset ovat ruumista myötäilevää sorttia jättämättä juurikaan mitään mielikuvituksen varaan. Ehkä ne todellakin kiristävät, sillä eräs ulkomaalaisen näköinen mies tuskissaan yritti pelastaa kutittamistilanteen kaivamalla haaroväliään. Voi hyvät hyssykät, ajattelin minä. No, jos tännepäin muutan, joko suvaitsen ja hyväksyn tai pakenen usein keskikaupungille. Olenhan kaiketi snobi. Olen minä.

27. lokakuuta 2015

ETSIVÄ LÖYTÄÄ

Eilen päätökseni mukaisesti olin seikkailemassa. Ensin ratikalla ja sitten metrolla, koneportaita ja hissejä siinä ohessa. Tutustuin Itikseen harhailemalla ja kyselemällä, eksymällä ja löytämällä. Tarkoitus oli päästä mutkattomasti taas yhden asunnon näyttöön sitten aikanaan, kun näyttö on. Metroasemilla seisoskelin väärällä puolella. Taas ylös ja alas taas. Katselin metrossa ihmisiä. On totta, että me suomalaiset emme koskaan istuudu kenenkään viereen, jos mahdollista. Kartamme katsekontaktia ja mietimme itseksemme syntyjä syviä poissaolevan näköisenä.

Itis kuhisi muunmaalaisia, oli burkaa ja vähän vapaampaa asua. Kieliä joita en edes tunnistanut. Rollaattoreita muillakin, sähkö- ja käsikäyttöisiä pyörätuolia, vanhoja ja vaivaisia ihmisiä. Seinillä lappuja, joissa luki "kerjääminen kielletty". Kukaan ei kerjännyt. Kaikilla oli joku päämäärä. Kulkivat määrätietoisesti, eivät hapuillen kuten minä. Minullakin oli päämäärä, kunhan pääsisin kauppakeskuksesta säällisesti ulos. Sitten kilometrin pituista katua kohti sitä päämäärää. Jep, löytyi! Ja ihan itse!

Olin niin onnellinen onnistumisestani, että ostin Hesburgerista hampurilaisen ja Arnoldsista donitseja. Kävin myös Itäkeskuksen K-citymarketissa. Leipäosastoon mahtuisi pari, kolme pientä pullapuotia. Pasteerailin ympäriinsä ja aloin ykskaks uskoa tulevaisuuteen, ostin ensivuoden kalenterin. Lopulta olin nelosessa ja annoin auringon paistaa väsyneille kasvoilleni. Olin aivan puhki.

26. lokakuuta 2015

HALUAN UUDEN KODIN

Asuntoja, asuntoja, asuntoja toinen toisensa perään. Alan kyllästyä. Osa sellaisilla alueilla, joita huonosti tunnen, enkä välttämättä ole edes käynyt. Tänään teen opintomatkan etukäteen erääseen kohteeseen. Olen melkein koko ikäni asunut Helsingin kantakaupungissa, että tunnustettava on erittäin huono tuntemukseni, kun mennään hiukan pitemmälle. Metrolla olen toki vuosia sitten ajellut Itäkeskukseen, mutta esimerkiksi bussiyhteydet pitemmällä oleviin kaupunginosiin ovat tuikituntemattomia. 

Sitten on vielä nämä vuokrajutut, joihin en ole käytännössä perehtynyt. Hakemuksia, näyttöjä, kylmää paperisotaa ilman ihmiskosketusta, silmiin katsomista. En pidä nykyajan tästä puolesta. Kun asunto on niin sanotusti näytettävissä, pihalla seisoo monta kymmentä asunnon hakijaa. Kaikki ryntäävät sisälle näyttäjän perässä, kurkkivat ovien taakse huoneistossa, avaavat laatikoita, tutkivat kylpyhuonetta ja keittiötä. Joillakin valmiiksi kirjoitettu hakemus mukana. No, ystävä on hurjasti auttanut, ollut näytöissä jopa mukana, mutta onhan hänellä muutakin tekemistä. Olen naurettavan avuton. Ja nyt jo vihainenkin. Ehkä adrenaliinin voimalla osaan itsekin jotain. Kunhan olen juonut tässä aamukahvini, lähden seikkailemaan.

Eilen vuokraajalla kävi fiba. Oli jo ilta ja pimeää, eikä näyttöhuoneistossa valoa. Kännykän tuikkeessa haparoitiin ja oli kuin tonttujoukko olisi ollut varpasillaan jouluyön tunnelmassa. Minä häivyin rappukäytävään kuultuani parin vuoden kuluttua tulevasta putkiremontista. Ystävä jäi vielä kuuntelemaan.

Maksoin puolison hautajaiskulut. Tuntuu edelleen kaikki epäuskottavalta. Koska järki voittaa ja uskon hänen olevan ikuisesti poissa? Itkeä tihrustan iltaisin ja vaivun turhauttavaan itsesääliin. Ei pitäisi. Kuulen puolisoni äänen " hei kulta, älä viitsi olla tuollainen nyssy".

25. lokakuuta 2015

PUHELINMYYJÄN TAIDON ONNI JA AUTUUS

Olen tässä miettinyt, kun kerran heräsin kesäajassa, että pystyisikö mestaripuhelinmyyjä Markus Pakkala myymään minulle lehtitilauksen? Hänestä oli kirjoitus Helsingin Sanomissa ja kaveri onnistuu melkein aina myymään. En tässä kerro hänen hyviä puoliaan myyntityössä (voi lukea lehdestä), en hänen seksikkäästä äänestään, myötäelämisestä asiakkaan mahdollisissa huolissa tai muissa sen hetkisissä murheissa, vaan ihmettelen, olisinko isokin haaste Pakkalalle? Minua kun ei saa ympäripuhutuksi lehtitilausten tiimoilla puhelimessa. Ei sitten millään. On kokeiltu.

Jos myyjä ei kerrasta usko, etten tilaa, vaan jatkaa monotonista ulkolukuaan, suljen puhelimen sanottuani ensin muutaman valitun tai valitsemattoman sanan. Naiset sortuvat tähän paperista lukemiseen enemmän kuin miehet ja hämmästelen, jos sillä tyylillä saa myydyksi. Jotkut myyjät ovat niin päälle käyviä että hirvittää. Ehkä pelästys saa asiakasressun tilaamaan. Ehkä hän tilaa, että pääsee kiusaajastaan eroon. Ehkä hän ei tiedä, mitä hän tekee. Minä en ole koskaan tilannut/ostanut mitään puhelimessa, mutta olisin utelias kuulemaan Markus Pakkalan myyntitekniikkaa ja kokemaan, onko hän niin mestarillinen kuin kirjoitetaan. Mutta hänenkin mestarillisuudessaan pysyisin lujana ja voin vaikka luvata syödä vanhan hattuni, jos hän saisi minut lehden tilaamaan. Ja jos, niin se lehti saattaisi olla Aku Ankka, joka on minulle hyvinkin tuttu entuudestaan. Aku Ankan lukeminen kuuluu ehdottomasti yleissivistykseen. Tähän viittasi kirjamessujen keskustelutuokiossa tasavallan presidenttikin Sauli Niinistö kirjailija Jörn Donnerille.



24. lokakuuta 2015

PORTAITA JA MÄKIÄ LOPUTTOMIIN

Asuntoja katsastettu ihan uupumukseen asti. Jos ei olisi lonkkavaivaa ja sen kylkiäisenä rollaattoria eli olisin luiltani terve, kaikki olisi helpompaa. Ei tarvitsisi ajatella talon ulkoisia puitteita, onko mäkeä, portaita tai muuta rollaattorin kannalta ylivoimaista. Eilinenkin asuintalo mäen päällä, pihatie jyrkkää nousua. Huomenna jälleen kaksi katsastettavaa. Toisesta tiedän, että helppokulkuinen ja vielä ratikkamatkan päässä. No, kyllä se asunto  tasamaaltakin löytyy.

Eilen laitoin uunijuureksia palattuani asunnon katsastamisista. Kannatti nähdä vaivaa, ruoka oli niin nannaa. Kirjoitin yhden kirjeenkin ja kerroin kuulumiset. Olen myös soittanut niille, jotka eivät vielä tiedä elämän muutoksestani. Vielä on muutamille ilmoitettava. Muuten joulukorteissa on yksi nimi liikaa. Puoliso sai kerjuukirjeen postikorttien ohella Diabetesliitosta. Panin roskiin. Olen kuullut postia tulevan jostain vielä vuosienkin kuluttua. Mistäpä kaikki instanssit saisivatkaan tiedon?

Olen viime päivinä ollut kirjahyllyjen kimpussa, vasiten keittokirjojen. Joitain jätän itselleni, mutta aikamoiset pinot lähtevät. Tullaan hakemaan ystävällisesti. Ennen luin keittokirjoja kuin romaania, nyt ei ole enää vuosiin suuremmin kiinnostanut. Ei enää kalaaseja kotona, ei ruokavieraita ja ehkä jo osaan jotakin ilman opastustakin laittaa. Riittää yksineläjälle. Seinäpinta-alaa kun ei uudessa asunnossa ole tämänkään asunnon vertaa. Pitää tinkiä, karsia, luopua monesta asiasta. Taas niitä iänikuisia valintoja. Myöhemmin huomaa väärin tehdyt.

Seuraavaksi taksiasiaa, joka ei liity suoranaisesti minuun. Ystäväni tilasi taksin ja se tuli, tummaihoinen kuljettaja. Ei tosin löytänyt perille kuin aikojen kuluttua. Ystävä istuutui etupenkille. Kuljettaja tarttui reiteen ja kysyi "missä sinä asuu?"  Seuraava kysymys koski autojen hintoja ja maksutapoja. Käsi lipoi ystäväni reittä, mutta koska auto kulki, siinä ei voinut ryhtyä toimenpiteisiinkään. Kotona kuskista tehtiin asianmukainen valitus puhelimitse. Kerroin tämän eiliselle suomalaiselle taksinkuljettajalleni  -ajoin taksilla, kun olin saanut itseni vakuuttuneeksi sen oikeudellisuudesta ja tarpeellisuudesta  - ja hän kuunteli tarkkaavaisesti. Kerroin myös omista negatiivisista kokemuksistani näiden tummaihoisten kanssa. Kerroin siitäkin, kun afrikkalaiskuljettaja ei löytänyt määränpäähän ja kysyessäni navigaattorin käytöstä, vastasi "minä ei osaa".

Eilinen kuljettaja kertoi tapauksesta, kun niinikään ei tummaihoinen osannut omaa navigaattoriaan käyttää, piti asiakkaan se tehdä. Kommunikointivaikeuksista, huonosta kaupunkituntemuksesta ja liiallisesta tuttavallisuudesta tulee aina vaan useammin valituksia. Useita ulkomaalaistaustaisia kuljettajia on siirretty yöajoon. Nyt sitten, kun meille ahdetaan lisää väkeä muista maista, toiveammattina voi olla taksinkuljettajan ammatti. Se tietää lisää vaikeuksia. Missä on minun entinen Suomeni?



22. lokakuuta 2015

KAUPPAHALLI KITUU

Kävin Vanhassa kauppahallissa ja petyin. Jo ensimmäisen remontin, joskus aikojen alussa, jälkeen halli koki jonkunlaisen inflaation. Seuraavakin pani kärsimään ja nyt tämä. Kahviloita, ruokapaikkoja vieri vieressä, Alko, kevätrullakauppiaita, pari leipämyymälää, lihapuolta tuskin nimeksi, suklaapuoti, jokunen juustomyymälä ja kalakauppias, vihannesmyymälä sinnittelemässä. Hongiston vanhassa pullakojussa on kahvipitkoja vain viikonloppuisin (?). Myyjät seisoskelivat onnettoman näköisinä myymälöissään ja sain pasteerailla aivan yksikseni käytävillä. Kahvilat ja syömäpaikat vetivät väkeä. Hongiston myyjälle kerroin hallin kulta-ajoista, kun minä olin pikkutyttö ja halli pursui asiakkaita, myymälöitä oli kaikkien asiakkaiden tarpeisiin. Nyt kato oli käynyt. Tyhjiä kojupaikkoja riveittäin verhojen takana. Surullista oli katsella Helsingin vanhimman hallin hidasta kitumista.

Kävin myös sukuhaudalla. Vahtimestari odotti hautausmaan pääportilla, samoin ystäväni. Hän kantoi uurnaa, minä työnsin rollaattoria ja vahtimestari näytti tietä. En ole käynyt haudalla yli kahteenkymmeneen vuoteen. Eikä kai kukaan muukaan. Graniittipaasi hiukan sammaloitunut ja sen päällä istui orava. Kuoppa odotti. Sinne panimme puolisoni tuhkan ja minä heitin kourallisen maata. Vahtimestari täytti. Korutonta. Syksyn värjäämiä lehtiä putoili puista. Käännyin poistuessamme vielä katsomaan. Orava oli palannut haudalle. Hiljaisuus oli kaikkialla läsnä.

Vein ystävän kahville Kaivopuiston Karuselliin. Jäin autosta kauppahallin kohdalla, hän ajoi kotiinsa. Minä hallin jälkeen nelosella Katajanokalle. Tänään menemme katsomaan yhtä tai kahtakin asuntoa. Elämä jatkuu.

21. lokakuuta 2015

KEITTOKIRJOJA ROSKIKSEEN

Suunnitelmia taas tänään. Ensin viimeinen palvelus puolisolle Hietaniemessä. Jos sen jälkeen jäisin kaupungille. Pyydän ystävää päästämään minut autosta pois jossain keskustassa Vanhan kauppahallin liepeillä tai muualla. Työntäydyn siitä sitten jonnekin.

Aion karsia keittokirjojani. Niitä on satamäärin, enkä enää tarvitse. Kylmästi vaan paperiroskikseen. Antikvariaatteja ei taatustikaan kiinnosta, enkä jaksa/voi niitä alkaa minnekään kauemmaksi rahdata. Isäni tulee kyllä pölläyttämään tuhkansa huomatessaan tyttären epäkunnioittavan käytöksen kirjaa kohtaan. Hän oli kirjojen ja lukemisen suuri ystävä. Keittokirjoista en ole varma.

Eilen nyhjötin oikeastaan mitään tekemättä kotona. No, nettiä selailin, asuntoja katselin. Ujuttauduin sohvalle ja siinä olin taas nukahtanut. Muutama puhelu. Kun on perinpohjin mitään tekemättä, omituisesti ja totaalisesti väsyy. Nippanappa jaksoin vääntäytyä illalla vuoteeseen. Nukahdin siihen, kun aloin ajatella uutta asuntoa ja mitä sitten, jos siellä on kylpyamme? Onko ylivoimainen voimainkoitos kiivetä laidan yli ja pääsenkö säällisesti sieltä pois? Muuten amme on silkkaa ylellisyyttä. Tiedättehän, kynttilöitä, vaahtoa ja hyväilevän hellivää olotilaa veden lämmössä?

Ystävä puhelimessa yritti väen väkisin vääntää keskustelua yleisiin koko kansaa koskeviin asioihin, joita pursuaa kaikista rei´istä ja kantaa pitäisi ottaa. No, nämä tavallisen ihmisen kannanotot eivät johda mihinkään, mutta tekee hyvää suoltaa ulos mielipahaa. Olenhan minäkin jotain mieltä, mutta omat murheet ovat nyt niin kaikkivoipia, etten jaksa. Melkein suutahdin kyllä ihan vähän eräänä  päivänä Aleksin ratikkapysäkillä, kun kerjäläinen tuli häiritsemään. Höpötti jotain "beibistä" anoen sympatiaa. Ei herunut. Katselin hänen ohitseen ja melkein myös läpi. Nämä ihmiset eivät saisi tulla edes lähelle almuja anelemaan, ei sanoa mitään, kertovat säännöt kerjäämisestä. Sama nainen on tehnyt aiemminkin hyökkäyksiä samalla pysäkillä. En ole koskaan nähnyt kenenkään lanttia antavan. Suomalaisten kiinnostus on nyt turvapaikanhakijoissa, joko puolesta tai vastaan.

20. lokakuuta 2015

SUUNNITELMIA

Kunhan eilen vain olin ja ostin ruokaakin kaupungilla. Nelosta käytin. Millähän kulkuneuvolla sitten liikun uudesta asunnosta? Ratikasta en mielelläni luovu, mutta toki metrokin käy. Bussi ahdistaa, vaikea kampeutua apuvälineen kanssa. Ja mihin kaupunginosaan? Kulosaari tulisi kysymykseen, samoin nykyisin jo Kalliokin, Töölö tietysti...  Vuokrallehan minä. Näin asuttiin puolisonkin kanssa viime vuodet. Möimme aikoinaan asunto-osakkeet ja maksoimme jättivelkamme pois. Vuokra-asuntoja on hämmästyttävän runsaasti. Siksi olenkin heittäytynyt krantuksi. Ei minne tahansa, ei ensimmäiseen kerrokseen, ei hissittömään, ei hautaustoimistotaloon, ei taloon, jossa on olutkapakka (liian levotonta), ei taloon, jossa naapurit eivät puhu suomea tai ruotsia. Parveke tuntuu olevan useimmissa ja se on hyvä asia. Saunasta veisaan viis. Kunhan mietiskelen, mutta ei pidä liian kauaa. Ystävä jeesaa sen, minkä muilta töiltään ehtii. Arvokasta apua. Olen syvästi kiitollinen.

Tällä viikolla aion Vanhaan kauppahalliin. En ole remontin jälkeen vielä aikomuksista huolimatta ollut. Ehkä siitä konttailen Senaatintorille ja katsastan, miten torikorttelit voivat. Ovat tämän kaupungin "vanhaa kaupunkia". Kerroin pastorillekin, hänen kotonani ollessaan, Senaatintorin historiaa. Ei tuntunut tietävän työpaikkansa läheisyyden menneisyydestä paljoakaan. Ulrika Eleonoran kirkkokin oli uusi tieto ja vielä vähemmän tiesi sen paikalla joskus talvisin kököttäneestä näköislumikirkosta. Ei ollut kuullutkaan Tuomiokirkon kryptan alapuolella olevasta ruttoarkusta, jolla ruttoon kuolleita kuljetettiin viimeiseen lepopaikkaansa Helsingissä 1700-luvulla. Helsinkiläiset tuntevat Vanhan kirkon hautausmaan Ruttopuistona. Sinne ruton turmelevat vainajat haudattiin. Joitakin ruostuneita rautaristejä on hautausmaalla, jonka läpi tänä päivänä kuljetaan kiireisin askelin luomatta niihin katsettakaan. Samoin Senaatintoria ylittäessä. Kukaan ei juurikaan ajattele kävelevänsä entisen hautausmaan päällä. Turistit räpsivät kuvia kirkosta ja sitä ympäröivistä empire-rakennuksista. Yksi kauneimmista aukioista, sanoo joku. Eivät tiedä sen kalmokkaasta menneisyydestä.

Huomenna vien puolison tuhkan Hietaniemeen ystävän kanssa. Suuri graniittinen paasi vartioi hänen viimeistä leposijaansa, isäni sukuun avioliiton kautta tulleen rauhaa. Sinne minä hänet sukuhautaan lasken.

19. lokakuuta 2015

KATSELEN HUOMISEEN

Taas yksi kaipauksella täytetty päivä takanapäin. Puoliso tulee mieleen tuon tuosta tuoden kyynelet silmiin. Näin se kai menee vielä pitkään ja sen jälkeenkin. Katselen kuitenkin jo ulos maailmaan ja tänään aion kaupungille. Ihan vaan en mitään tekemään. Mikään ei ole enää ajasta kiinni. En ole liioin käpertymistyyppiä. Eihän se mitään auta. Ei vähennä ikävää, ei lohtua anna. Minun on elettävä. Aleksis Kiven sanoin "läpi kyynelsateen lempeest´ paistaa toivon päivä armahin".

Sain Barcelonan kävijältä tuliaisen. Gaudi-kalenteri 2016. Barcelonassa en ole milloinkaan ollut, mutta Antoni Gaudin (1852-1926) olen tiennyt. Kukapa ei? Nyt on kalenteri täynnä kuvia hänen omalaatuisesta arkkitehtuuristaan, johon jokainen Barcelona-kävijä on tutustunut. Kalenterin antajalta kuulemma Barcelona oli vienyt sydämen. Kuin minulta Praha aikoinaan. Voisin jakaa sen Barcelonan kanssa, jos sinne menisin. Kuka tietää?

Matkustaminen on ollut intohimoni. Varhaislapsuudesta asti olen matkustanut vanhempieni kanssa. Myöhemmin teimme pitkiä Euroopan matkoja, jotka jatkuivat myöhemmin puolison seurassa. Vielä vuosi ennen hänen sairastumistaan matkailimme Kyprokselle ja myöhemmin Jäämeren rannoille. Se jäi viimeiseksi.

Nyt katselen yksin tulevaisuuteen ja tänään siis stadiin.



18. lokakuuta 2015

AAMUKAHVIN AIKAAN

Minulla on keittiössä imukuppikoukuissa roikkumassa yhtä sun toista, muun muassa siivilöitä. Viime yönä niistä kaksi tulla kolisi tiskialtaaseen ja senhän kuuli koko talo. Hyppäsin sängyssä ilmaan, enkä heti paikallistanut ääntä. Tunnistettuani en viitsinyt edes lähteä katsomaan, vaan koetin nukkua uudestaan. Ei tietenkään onnistunut. Läppäri auki ja YouTubesta klassista musiikkia. Olin kuitenkin jossain välissä nukahtanut, koska aamulla heräsin. Kahvi tippumaan, murheellista oloa ja netistä HS:n uutisia. Niistä ei ainakaan olo parane. Siirryin bloggeriin ja tässä olen.

Eilen puhelinkeskustelua, josta en mitään saanut irti. Vanhojen jauhamista, ihmisten mollaamista, sitä samaa, johon olen perin juurin kyllästynyt. Siihen  jutteluun ei edes maailman meno yltänyt, vaikka aihetta olisi piisannut. Turvapaikanhakijoitakin luvattu Suomelle moneksi vuodeksi. Alan huolestua: riittääkö minulle uutta asuntoa?  Kuten olen kai kertonut, tästä on lähdettävä, kun taloa korjataan ulkoa ja sisältä. Puoliso tiesi ja kysyi usein, mihin me muutamme. Hän muuttikin ensin. Paikkaan, josta kukaan ei ole tullut mitään kertomaan.

Tänään on kolmas päivä, kun tarjoilen itselleni paistettuja ahvenfileitä. Lisukepuolta vaihtelen. Olen nimittäin hämmästyttänyt  itseni syömällä päivittäin ja vielä ruoan valmistamisella. Ehkä se on vanhaa rutiinia ja eritoten jonkunlaista ajan kulua. Ei nyt mitään gourmetia, vaan aivan semmoista, jota kotiruoaksi kutsutaan. Gourmetit ovat kaukana takanapäin. Kuuluvat aikaan, jota nyt entistäkin suuremmalla lämmöllä muistelen. Saisipa ne ajat takaisin. Minulla oli silloin puoliso.

17. lokakuuta 2015

JÄÄHYVÄISET

Siunaustilaisuus oli juuri sellainen kuin tahdoin sen olevan, koskettava ja lämminhenkinen, vaatimaton ja pienimuotoinen. Pastori puhui kauniisti osoittaen sanansa toisinaan suoraan minulle. Hän puhui puolison harrastuksista, luonteesta, yhdessä olemisestamme. Olin päättänyt olla itkemättä. En onnistunut. Meitä ei ollut kuin kaksi tilaisuudessa papin lisäksi, ystäväni ja minä, jotta tunnelma oli harras ja läheinen. Tunsinhan papin entuudestaan. Olihan hän ollut meillä. Erittäin sympaattinen pappi, vahvasta pappissuvusta lähtöisin.Ystävä oli tukenani kädet toisinaan ympärilläni ja hänetkin pappi huomioi puheessaan. Me laskimme arkulle kaksi valkoista ruusua ja minä jätin miehelleni jäähyväiset aivan hiljaa.

Kävelimme pastorin kanssa parkkipaikalle siinä välittömästi jutellen. Hyvästelimme hänet.Vein ystäväni lounaalle välimerelliseen ravintolaan. Kolme ruokalajia ja kirkasta auringonpaistetta. Muistelimme puolisoa hymyillen ja lämmöllä. Monta muistoa pulpahti kummankin mieleen. Sitten tulimme meille ja minä annoin hänelle pastakoneeni, jota en ole edes käyttänyt koskaan. Se oli mieheni heiniä aikoinaan.  Nyt kone pääsee taas käyttöön ja se tuntuu mukavalta.

Ensi viikolla on uurnan lasku sukuhautaan. Jälleen me kaksi. Sitten palaudumme arkeen ja alkaa totinen asunnon haku.

14. lokakuuta 2015

TAPAAMINEN

Huominen on täynnä surua. Puoliso siunataan. En pääse tilaisuutta karkuun, se on läpi käytävä. Siispä se tehdään ja päivän lopussa kuivataan jälleen kerran kyyneleet. On ilta tätä naputellessa. On pimeää ulkona. Yritän kohta saada unen päästä kiinni. Join lasillisen punaviiniä. Se usein nukuttaa.

Tänään kaupungilla naisen ääni sanoi nimeni takanani. Käännyin  katsomaan. En tuntenut. Hän sanoi nimensä, joka toi mieleen jotain aikojen takaa. Sitten tunsin. Mentiin kahville. Laskettiin vuosia ja saatiin tulokseksi 15 vuotta viime tapaamisesta. Se hiukan pelasti, etten tuntenut. Viisitoista vuotta muuttaa ihmistä. Me olimme joskus hyviä ystäviä, parhaita, ja aivan lapsuudesta alkaen. Kävimme partiota leikki-iän jälkeen, tutustuimme poikiin yhdessä, vietimme kesäaikaa hänen äitinsä mökillä, lavatanssit tulivat tutuiksi. Me menimme aikanamme naimisiin, hän sai lapsia, vaihdoimme joulukortteja, vierailimme perheitten kesken. Tiemme erosivat, joulukortit loppuivat, hänen miehensä kuoli, emme enää tavanneet. Mutta tänään halaukset olivat entisen lämpimiä, hymyt samoin ja yritimme mahduttaa viisitoista vuotta pariin tuntiin ja kahvin juontiin. Vaihdoimme puhelinnumerot ja lähdimme eri suuntiin. Tapaamisesta jäi hyvä muisto. Ehkä kuulen taas vuosien kuluttua jonkun sanovan nimeni ja sillä kerralla varmasti tunnen.

Ajoin ratikalla kotiin ja otin laatikosta mustat sukat huomista varten.

11. lokakuuta 2015

ETEENPÄIN

Tänään urkeni uusi aamu yhtä surullisen tuntuisena kuin muutkin viime aikojen aamut. Vaistomaisesti heti herättyäni katson vasemmalle puolelleni nähdäkseni puolison. Ei mitään. Ei edes hänen vuodettaan. Hamuilen tossuja lattialta, aamutakkia päälleni, huokaan ja rollaattorin kahvoihin nojautuen lähden keittiötä kohti. Tänään paahdoin leivän ja panin appelsiinimarmeladia päälle. Vielä kolmisen viikkoa sitten puuhastelin puuron ja kunnon voileipien parissa, syötin puolison. En aavistanut tulevasta mitään. Minusta tulikin leski.

Eilen kotona koko päivän. Muutama puhelu ystävien kanssa. En edes roskiksella käynyt. En liioin lukenut. Nukuin päivällä ja illalla katselin televisiota, vaikka en suuremmin siitä ainakaan ajatuksella nähnyt mitään. Kunhan se oli auki. Huomenna saan vieraakseni pastorin, joka siunaa ensi viikolla puolison matkalleen, vaikka minusta tuntuu, että hän on jo perillä. Tuomiokirkon seurakunta pitää paimennettavistaan huolta. Isoa seremoniaa ei meillä ole. Puoliso oli vaatimaton mies ja vaatimattomasti hän lähtee viimeiselle matkalleen. Sielu on jo lähtenyt.

Piti imuroida pastorin takia. Ettei nyt näytä ihan siivottomalta, eivätkä villakoirat hypi silmille. Juotin syklaaminkin. Sen toi ystäväni M. Olen aina ollut hiukan kehno syklaamien kanssa. Orkideakin onnistuu paremmin. Sen on tuonut toinen M. Muita kukkia ei enää ole. Olen koettanut kirjoittaa kiitoskirjeitä osanottokorteista. Aloitin A:n kirjeestä, mutta en saanut sitä valmiiksi. A on vanha luokkakaverini, joka sai menetyksestäni tiedon C:ltä.

Elämä menee eteenpäin kaikesta huolimatta ja minä sen mukana. Asunnon etsiminen pitää vireänä. Pidän ainakin toistaiseksi joistakin kriteereistä kiinni. Kun valinnan varaa on. Helsingissä on kaupunginosia, joita tahdon asumisen suhteen karttaa. Ratikkayhteys on yksi tärkeä pointti. Ratikan myötä tunnen asuvani kaupungissa, suorastaan keskellä sen sykettä. En aio tulevaisuudessakaan linnoittautua neljän seinän sisälle.

9. lokakuuta 2015

ATENEUMISSA

Kävin Ateneumissa, vaikka tiesin sen kattoremontista ja seuraavan näyttelyn esille panosta. Vain kolmessa huoneessa perusnäyttelyn tauluja, mutta näin sen, mitä olin mennyt katsomaan. Ateneum on hankkinut Hugo Simbergin Vanhus ja lapsi-taulun (Iltaa kohti), 1913. Kuvattuna Simbergin isä ja poika. Istuin rollaattorin päällä ja katselin maalauksen kumaraista isoisää ja pientä pojanpoikaa kauan. Nimessä "Iltaa kohti" on symboliikkaa. Minä näen isoisän ja pikkupojan lujan keskinäisen siteen, luottamuksen vaariin, hänen kokeneisuutensa ja lapsen viattomuuden. Näen uskoa tulevaisuuteen. Hugo Simberg on yksi niistä suomalaisista taiteilijoista, josta pidän paljon.

Kukapa ei tietäisi Simbergin Haavoittunut enkeli-taulua? Kuka ei hullaantuisi Simbergin hellyttävistä pikkupiruista?

"Kun kesäinen yö oli kirkkain
ja tyyninä valvoivat veet
ja helisi soittimet sirkkain
kuin viulut ja kanteleet,
viisi pientä piruparkaa
aivan ujoa ja arkaa
sievin kumarruksin tohti
käydä enkeleitä kohti..."

(Aaro Hellaakoski  Viatonten valssi-runo 1. säe)


Ateneumin kaupasta ostin magneetteja: van Goghin "Katu, Auvers-sur-Oise" ja Claude Monet´in lumpeita. Kaksi impressionistia. Van Goghin "Katu" kuuluu Ateneumin kokoelmiin. Näin senkin.

Tahdoin suruni keskellä nähdä jotain kaunista ja sitä tarjosi minulle eilen Ateneum.

8. lokakuuta 2015

ULOS MAAILMAAN

Kortti raitiovaunumatkailuun kelpasi ja niin ajelin kaupungille. Tosin vain Herkkuun ja ennen Hulluja Päiviä. Niihin en mene. Haikeana ohitin mehukeittohyllyn. Ostinhan vuosien ajan puolisolle, koska paksumpi neste meni ohutta helpommin kurkusta. Ostin ruokaa vain yhdelle henkilölle ja olin aivan kadoksissa. Ajelin ratikassa kotiinkin.  Laitan itselleni ruokaa jopa. Vanhaa tottumusta? Uunijuureksia eräänä päivänä. Mausteita, öljyä, hunajaa. Kuten aina ennenkin.

Nyt suunnittelen Ateneumiin menoa. Television uusintasarja impressionismista inspiroi. Aion liikkua, ennen kuin alkaa muutto ja siihen liittyvä pakkaaminen. Olen aivan varma, että lonkassa on tapahtunut luutumista, koska ratikkapysäkille käveleminen ei tuottanut suurempia vaikeuksia. Ilman rollaattoria ei suju. Pitää olla tuki. Mutta väsynyt olen. Saatan nukahtaa päivällä sohvalle, mikä on kohdallani ennen kuulumatonta. Siihen en aiemmin ole pystynyt, saati yrittänyt. Olen ollut ehkä väsyneempi kuin olen tunnustanut.

Enää ei ole papereiden silppuamistakaan suuremmin. Kolme päivää kului siinä työssä. Ei enää reseptejä, diagnooseja, epikriisejä. Olen kaiken säästänyt vuodesta 2003 alkaen. Itkeskelen silloin tällöin, kun mieleen tulee jokin asia puolisosta. Tulee mieleen sellaistakin, joka on ollut unohduksissa. Kaipaan häntä.

6. lokakuuta 2015

ELÄMÄ JATKUU

Olen kontannut rollaattorilla lähilähikauppaan, joka on lähempänä kuin lähikauppa Stockmann. En ole pariin vuoteen tässä lähilähikaupassa käynyt. Se on suurentunut. En löytänyt mistään mitään. Piti kysyä. Sitten konttasin kotiin ja aion nyt lähteä raitiovaunumatkalle, jos minun vanha korttini vielä kelpaa ja raha on sisällä pysynyt.

Eilen haettiin suihkuttajien suojavaatteet. Minua halattiin, otettiin osaa ja annettiin koko suihkutuspuolen osanottokortti. Itketti. Papereita silppusin taas ahkerasti, joista osa juuttui silppuriin. Piti pinsetillä kaivaa. Lähetin Celiaan sähköpostia, että poistavat puolison ja minut kortistosta. Kuuntelulaite on jo Irikseen palautettu. Pankki haluaa tavata, kun olen saanut valmiiksi sinne tarvittavia asiakirjoja. Työt eivät edes tekemällä lopu. Hyvä niin.

Raahaan iltaisin toisen läppärin yöpöydälle makuukammariin ja kaivan siitä katseltavaa ennen kuin nukahdan. Eilen impressionismista kiinnostava dokumentti. Degas, Pissarro, Monet ja muut kaverit. Tuli mieleen, että voisin alkaa käydä taidenäyttelyissä. Voisin melkein vaikka mitä, enkä tunne syyllisyyttä. Ei puoliso tahdo minun vain itkeskelevän kotona suremassa ikävääni ja yksinäisyyttäni. Siksi haluan uuden kotinikin olevan hyvien kulkuyhteyksien päässä, että pääsen tapahtumien keskelle. Tänäänhän opiskelen pitkän tauon jälkeen ratikan käyttöä. Taksimatkat on ajeltu.

4. lokakuuta 2015

UUDELLE TIELLE

Eilen etsittiin erään ystävän kanssa minulle uutta asuntoa. Katoan kantakaupungista. Vähitellen olen alkanut uskoa, että muuallakin voi asua. En toki Helsinkiä hylkää, mutta Katajanokalle sanon hyvästit. Kulkuyhteydet pitää olla hyvät, talossa hissi ja mielellään huoneistossa parveke. Kaupatkin suhteellisen lähellä toivottavasti.

Olen surutyössä nyt siinä vaiheessa, että en usko minulle käyneen näin. Aivan kuin katselisin vierestä jotakuta toista naista. Oikealla minällä on kaikki hyvin. Näitä vaiheita tulee itsekullekin aivan varmasti. Eteenpäin on ponnisteltava. Olen saanut ystäviltä sekä postitse että blogissa kauniita lauseita ja runoja. Varsinkin saksalaisen Jörg Zinkin sanat menivät suoraan sydämeeni. Siinä puhutaan kapeasta puusillasta, jota pitkin kävellään veden yli edestakaisin murhe ja muistot mukana. Kävellään niin monta kertaa, kunnes käveleminen sillalla johtaa uudelle tielle. Ystäväni oli tekstin seuraksi pannut valkeasta kaarevasta puusillasta kuvan, josta tuli mieleeni Claude Monetin maalaukset. Olen niistä aina pitänyt.

Kotona on kukkia. Osa jo kuihtuneita ja pois heitettyjä. Itken välillä. Ikävöin suunnattomasti. Olen pelännyt kuolemaa, mutta nyt sain jostain voimaa kohdata sen  puolison lähtiessä vierestäni. Olin aivan tyyni ja järkevä. Eräänä päivänä minulle tuli uskomattoman seestynyt olo. Tiesin mieheni päässeen perille ja hänellä oli hyvä olla. Itken omaa yksinäisyyttäni, parasta ystävääni, aviomiestäni, joka antoi minulle hyvän avioliiton kaikkine särmineen, iloineen ja tapahtumineen.

1. lokakuuta 2015

EI ENÄÄ "ME"

Illat ovat minulle vaikeita. Ulkona pimeää ja sisällä hiljaista. Päivät sujuvat. Eilen taas jätesäkkejä roskikseen ja papereiden silppuamista koneessa. Jokikisessä paperissa nimi, osoite ja henkilötunnus muun tärkeän tiedon lisäksi. Meille kun tuli vielä paperisina monet asiat siihen vanhanaikaiseen tapaan. Tulee minulle jatkossakin.  Olen opetellut sanomaan "minä" eikä enää "me". Sekin vaikeaa. "Minua" on enää yksi.

Ensi viikolla suihkuttajat hakevat suojavaatteensa pois. Kirjan kuuntelulaite on palautettu Irikseen ja vielä hävitän äänikirjat. Ne eivät sovi muihin kuuntelulaitteisiin. Nythän voin alkaa lukea kirjoja, pitää oikein kädessä. Matti Klingen Pääkaupunki-kirjakin yhä aloittamatta. Sen myötä palaan tämän kaupungin osin tuttuunkin alkuun ja menneisyyteen.

Sain viimeisen omaishoitajan palkkalaskelmakuitin. Olen nyt entinen omaishoitaja. Eroan liitosta.  Enkä ole enää vaimokaan. Vaimoihminen kylläkin laajemmassa merkityksessä ja sitä omaan loppuuni asti. Jos kysytään,  naimisissa, eronnut tai leski, niin olen se viimeksi mainittu. Totunko tähän? Niin  kauan olin puoliso ja aviovaimo ja minulla oli puoliso ja aviomies.