Minulla on keittiössä imukuppikoukuissa roikkumassa yhtä sun toista, muun muassa siivilöitä. Viime yönä niistä kaksi tulla kolisi tiskialtaaseen ja senhän kuuli koko talo. Hyppäsin sängyssä ilmaan, enkä heti paikallistanut ääntä. Tunnistettuani en viitsinyt edes lähteä katsomaan, vaan koetin nukkua uudestaan. Ei tietenkään onnistunut. Läppäri auki ja YouTubesta klassista musiikkia. Olin kuitenkin jossain välissä nukahtanut, koska aamulla heräsin. Kahvi tippumaan, murheellista oloa ja netistä HS:n uutisia. Niistä ei ainakaan olo parane. Siirryin bloggeriin ja tässä olen.
Eilen puhelinkeskustelua, josta en mitään saanut irti. Vanhojen jauhamista, ihmisten mollaamista, sitä samaa, johon olen perin juurin kyllästynyt. Siihen jutteluun ei edes maailman meno yltänyt, vaikka aihetta olisi piisannut. Turvapaikanhakijoitakin luvattu Suomelle moneksi vuodeksi. Alan huolestua: riittääkö minulle uutta asuntoa? Kuten olen kai kertonut, tästä on lähdettävä, kun taloa korjataan ulkoa ja sisältä. Puoliso tiesi ja kysyi usein, mihin me muutamme. Hän muuttikin ensin. Paikkaan, josta kukaan ei ole tullut mitään kertomaan.
Tänään on kolmas päivä, kun tarjoilen itselleni paistettuja ahvenfileitä. Lisukepuolta vaihtelen. Olen nimittäin hämmästyttänyt itseni syömällä päivittäin ja vielä ruoan valmistamisella. Ehkä se on vanhaa rutiinia ja eritoten jonkunlaista ajan kulua. Ei nyt mitään gourmetia, vaan aivan semmoista, jota kotiruoaksi kutsutaan. Gourmetit ovat kaukana takanapäin. Kuuluvat aikaan, jota nyt entistäkin suuremmalla lämmöllä muistelen. Saisipa ne ajat takaisin. Minulla oli silloin puoliso.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti