Viihdyin eilen puhelimessa. Soitin Hämeenlinnaan eräälle ystävälleni. Kerroimme toistemme kuulumiset ja minun kuulumisiini kuului tietysti vesi kylpyhuoneen lattialla. Hänelle taas uusi kaunis koti. Sain jopa kutsun. Linja-autolla pääsee ja sehän on selvää, että linja-autoissa on aina tunnelmaa. En semmoisessa ole vuosiin ollutkaan. Taitaakin olla niin, että viimeksi ehkä 15 vuotta sitten, kun lähdimme puolison kanssa Marbellasta matkatoimiston järjestämälle Gibraltarin retkelle. Yleensä olimme aina omatoimisia matkoillamme ja ankarasti kaihdoimme yhteisretkiä. Nytkin ajattelin kauhulla, jos panevat lauluksi "Kotimaani ompi Suomi/ Suomi armas synnyinmaa/ Siellä valkolatva tuomi/ ahon laitaa reunustaa..." Eivät panneet, mutta kun tultiin lähelle Herakleen toista pylvästä, niin ilman täytti ihastuksen huudahdukset. Ajettiin siitä suoraan Englantiin, tosin kiitoradan poikki. Piti odottaa ensin koneen laskeutumista. Noh, ajatus karkasi Hämeenlinnan linja-autosta ykskaks Atlantin ja Välimeren yhtymäkohtaan. Tämä Hämeen vierailu pantiin kuitenkin toistaiseksi jäihin, vaan ei unohduksiin.
Oulusta tuli puhelu minulle päin. Vanha hyvä ystäväni E soitti. Ja taas pantiin maailmaa järjestykseen ja sitä se toki kaipaakin, kun ajattelee hiljattaisia Istanbulinkin tapahtumia. Ouluun ei kutsua, mutta tiedän olevani tervetullut, jos lähtisin. Pääsisi lentäenkin. Olen sillä keinolla sinne mennytkin joskus. Kone oli vanha, pieni ja epävarma, mutta halpa oli matka. Oikein välilaskukin. Tampereella. Ja taas noustiin täristen ja vähän vaappuen taivaalle. Ainoa koneen henkilökunta istui puikoissa edessä ja toivoin koko ajan, että osaisi hommansa. Vastaanottajat olivat kentällä Oulunsalossa ja sain kuulla kaikenlaista koneestani, joka rullasi ylpeänä ison Finnairin koneen viereen. Minun koneeni kun oli vähän reissussa rähjääntynyt ja olin näkevinäni sen kyljessä metallisen paikkalapun. Tästä en ole enää aivan varma.
Mansikoita olen syönyt niin, että niitä tulee jo korvistakin ulos. On pidettävä kiirettä, kun satokausi alkoi tavallista aikaisemmin ja siis päättyykin siten. Kun myydään Senga Senganaa, alkaa marjakauden loppu todella häämöttää. Sitten myöhemmin aletaan saada niitä jättikokoisia ulkomaisia mansikoita, jotka on suuriksi kyllästetty ties millä aineilla. Eikä niissä ole meikäläisen mansikan kanssa muuta yhteistä kuin vihreä kanta. (sekin ison rusetin kokoinen) ja punainen väri. Niin ja sana "mansikka".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti