4. elokuuta 2016

NYT SE ON MINULLA

Ol` aamuhetki. Edessäni näin
kuin kolme kuvaa, viitoin valkoisin,
jotk` äänetönnä liikkuin, allapäin,
vei toinen toistaan tyynin askelin;
ja sivuttain ne ohi kulkivat
kuin uurnan kuvat, jonka hiljalleen
näät kääntyvän. Ne palas uudestaan,
yht´ äänettömät, yhtä ihanat.
Niin oli näky outo kulkueen
kuin aaveilmestyksen alta maan...

(John Keats 1. säe runosta Huolettomuuden oodi, suom. Jaakko Tuomikoski)


Vihdoinkin voin pitää Keatsin runokirjaa kädessäni! Itäkeskuksen Akateemisessa pyydeltiin kovasti anteeksi kuukauden odotusaikaani ja minä annoin anteeksi. Aleksin Stockmannille en mennyt, mutta istuin Espan puistossa pitkän tovin. Ihmisiä sankkoina joukkoina, pyöräilijöitä, huutavia lapsia, nurmikolla istujia ja makaajia, turisteja, koiria, lokki Runebergin pään päällä, aurinkoa (istuin varjon puolen penkillä). Eino Leinon pään päällä ei koskaan lokkia. Ei liioin Topeliuksen muistoksi pystytetyn Satu ja Totuus-veistoksen samaisessa puistossa. Eräs pariskunta kulki laulaen ja kitaraa soittaen, välillä pysähtyen penkillä istujien eteen antaen laulun kuulua ja soiton soida. Suomalaiset istuivat ilmeettöminä tai kaverinsa kanssa rupatellen. Vähän taas hävetti. Olisin kaivannut edes "kiitos" ja aplodeja. Rahaa pariskunta ei pyytänyt. He tahtoivat vain ilahduttaa suomalaisjurrikoita siinä kuitenkaan suuremmin  onnistumatta.

Keskuskadun ja Aleksin kulmassa soittokunta soitti klassista. Se keräsi yleisöä ja taputettiin. Jouduin rollaattorin kanssa puikkelehtimaan väkijoukon keskellä ja jäin minäkin hetkeksi kuuntelemaan. On tämä niin gimis stadi, etten sanoisi suorastaan kliffa.

Toimitin asiani ja lähdin metroasemalle ja Itäkeskuksen Stockmannille. Kirsikoita, mansikoita, salaatteja, hedelmiä ja lonkka repaleisena kotiin. Mutta mukavalta tuntui. Jonain päivänä taas. Siihen ympätään sitten Suomen taiteen tarina.

Metro pysähtyi kotimatkalla keskelle metsää ja kuulutettiin, että joku oli vetänyt Itäkeskuksessa hätäjarrua. Jaahas, ajattelin minä: metsään siis. Jäin kuitenkin istumaan, kun ajattelin, että voihan siinä vaikka yöpyä, sillä ihan ikuisiksi ajoiksi ei juna siihen jää. Eikä jäänyt. Ehkä kymmenen minuutin kuluttua matka jatkui. Pääsimme Itäkeskukseen. Voi tätä periferiaa!! Nelosesta olisi niin helppo poistua ja jatkaa jalan jalkakäytävää pitkin. Nyt olimme jossain puskien keskellä susien ja karhujen reviirillä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti