31. lokakuuta 2016

KEVYTMIELINEN?

Huomenna marraskuu. Jouluiset tingtangelit alkavat soida, joulutorttuja maistellaan ennakkoon, lahjoja suunnitellaan ja puuromantelit pannaan odottamaan H-hetkeä. Voi, voi sitä hössäämistä, josta jo itse luovuin suurimmaksi osaksi vuosia sitten ja nyt en edes noteeraa.

Pitäisikö huomenna vääntäytyä kauppaan? Jos lunta keskiviikkona tulee se arvioitu 10 cm, niin rollaattoria on ikävä työntää, kun tuskin huoltomiehet ja auraajat heti kimpoavat töihin. Stadiinhan aion kuitenkin tällä viikolla, ellei nyt ihan myräkäksi ilmat ylly. Tuiskussa ei ole kivaa tarpoa metroasemalle. Mutta katsokaamme ensin.

Tänään antibioottitiputukset viimeisen kerran. Toiset tipat jatkuvat. Enkä silmäkoppia enää yöksi pane. Aamuisin on aina hurjat painaumat silmien ympärillä, pääsen niistäkin. Ja stadimatkalle jo täysi huolto kasvoille! Voi pojat, elämä hymyilee taas. Turhamaisuutta, sanoi eräs ystäväni kerrottuani ripsieni kestovärjäyksestä ennen mykiöleikkausta. "Kevytmielisyys on uimavyö elämän virrassa." En kaipaa sympatiaa enkä muutakaan sanoessani, että minulta meni 12 vuotta ilman minkäänlaista turhamaisuutta tai kevytmielisyyttä. Olen ajatellut, että nyt on niiden vuoro. Aion elää täysillä kaikkine vikoineni ja "vallattomuuksineni" niin kauan kuin itselle hyvältä tuntuu.



30. lokakuuta 2016

NORMAALIAJASSA TAAS

Kun ei satanut, laahustin eilen kauppaan. Alun alkaen viikkoja sitten oli suunnitelmissa Helsingin kirjamessut, mutta tiputteleminen silmiin vähän tätä nykyeloa rajoittaa. Katselen sitten vain Teemalta. Eilispäivän tuuli ei tuntunut silmäkultiini hyvältä. Yritin pitää luomia suojana. No, hyvin se lopulta meni ja taas on kotona hedelmiä ja katkarapuja.

M soitti eräänä päivänä ja sain kuulla hänen ja puolisonsa onnistuneesta Espanjan matkasta Madridiin ja Sevillaan. Jälkimäisessä minäkin ollut, mutta Madridissa en. M ja A olivat olleet tietysti Pradossa ja suuresti huikaistuneet sen suurenmoisesta annista. Sovin M:n kanssa joulukuisesta tapaamisesta. Onneksemme on taidetta Helsingissäkin.

Hiljaiseloa tässä viettelen, luen vanhoilla tavaratalolaseilla tai ihan ilman (kumpikin käy), katselen televisiota ja olen tilannut netti-Helsingin Sanomat jatkossakin. Lehdestä luin Italiassa Rooman lähellä olleen maanjäristyksen. Ystäväni asuu eteläisessä Italiassa. Huolestun näistä luonnonilmiöistä siellä. Luin myös Pentti Siimeksen kuolleen. Taas on yksi riveistämme poissa. Niin monet kymmenet kerrat olen Siimestä Kansallisteatterin lavalla katsellut, kiittäen aplodeerannut. Niin nytkin ja viimeisen kerran.

Olemme normaali- eli talviajassa. Olen siirrellyt viisareita ja ihmetellyt, miksi tämmöistä vaivaa? Mikä on hyöty? En oikein osaa arvostaa tätä nyt saamaani "ylimääräistä" tuntia. En edes tarvitse sitä. Elän samoin kuin ennenkin, aloitan päivän samalla tavalla, nukun ja syön. Nyt lipittelen aamukahviani, joka muuttui aamupäiväkahviksi valvottuani ison osan yötä ja nukuttuani sitä myöten pitempään. Huomenna lopetan toiset tipat, en nuku enää muovit päässä ja panen silmäripsiini maskaraa. Ensi viikolla tapaan näyttelyn merkeissä Amedeo Modiglianin (1884-1920) Ateneumissa ja saan miettiä, miksi hänen naisillaan muotokuvissa on suhteettoman pitkä kaula.




28. lokakuuta 2016

TIPPOJA TIPUTELLEN

Antibioottitippojen tiputtelu silmiin päättyy ensi maanantaina.  Kortisoni jää vielä pariksi viikoksi. On tässä siis tiputeltu ja tiputeltu. Neljä kertaa päivässä kumpiakin. Taitamattomuudestani huolimatta olen osunut suurimmaksi osaksi silmiin. Hyvä minä!

Museonystävistä tuli informaatiota. Ensi kuussa olisi Suomen Pankin  taidekokoelma näytillä. En ole muuten tiennyt, että Ateneumin Aino-triptyykki ei olekaan Gallen-Kallelan alkuperäinen, vaan toisinto. Suomen Pankissa on alkuperäinen. Eikä Pankin kokoelma mikään pieni ole. Teoksia 1200. Päätös osallistumisesta tehtävä oitis, sillä vain 30 ensimmäisiksi ilmoittautunutta pääsee mukaan. Nukun kuitenkin vielä yön yli. Kaupunginmuseon ystävät on varsin vireä seura. Pitkin vuotta kaikenlaista sivistävää nähtävää ja koettavaa. Kunhan nyt ensin pääsisin edes Haju-näyttelyyn kaupunginmuseossa. Varoitus on saatu: herkkähajuaistiset älkööt menkö.

HUSin Silmäklinikka anelee potilastyytyväisyydestä mielipiteitä. Oliko oloni Eirassa turvallista? Miten henkilökunnan kohtelu? Ymmärsinkö kaiken saamistani ohjeista? Ja tätä rataa. No, meikätyttöhän oli kaikkeen tyytyväinen ellen sanoisi erittäin tyytyväinen ja ymmärryskin kohdillaan.

Yhtäkään  jalankulkijaa ei näy ulkona (sateensuoja), että tietäisin sataako vielä. Hurjasti parantunut näkökään ei kerro, liplattaako kaukaisissa lätäköissä putoavia pisaroita. Pitänee testata asia roskiskeikalla. Tai jättää huomiseen. Päivät kuluvat näinkin mitään tekemättä, jos ei oteta huomioon tippojen asettelua silmiin. Nukun hyvin ja melkein aina yli yhdeksään aamulla.

Illalla katselin Jack Nicholson- elokuvan "Anger Management" (ohj. Peter Segal 2003). Nicholson on lääkäri Buddy Rydell kiukunhallintaterapiassa potilaanaan näyttelijä Adam Sandler Dave Buznikina. Leffaa katsellessa nauratti. Komediahan se oli, enkä voi sille mitään, että Nicholsonin, nyt tosin parran peittämänä, veitikkamainen ilme saa minut hyvälle tuulelle. Eikä ainoastaan tässä elokuvassa.

26. lokakuuta 2016

VIELÄ KERRAN EIRA

Tuli kortti Hailuodon  siikamarkkinoilta ja siinä luki "hieno syysilma ja hyvvää kallaa". Hienosta ilmasta en täällä juuri tällä hetkellä vielä tiedä, kun on pimeää, mutta ei vaikuta mitään satavankaan. Sunnuntaina sanotaan hyvästit kesäajalle.

Nukuin kuprumuovit silmien päällä, kunhan ensin keksin, miten ihoteippi laitetaan, että ei ole esteettisesti rumasti ja näenkin jotain. Aamutipat jo tiputettu. Vielä kolme kertaa tämän päivän aikana. Ensi viikolla aion ulos. En tullut kysyneeksi, koska saa kylmään ja mahdolliseen viimaan mennä. Päättelin itse viikon olevan sopiva sisällä pysyttäytymisen aika. Hedelmävati alkaa nyt jo näyttää aika köyhältä.

Palaan vielä Eiran sairaala-kokemukseeni. Oli siellä muitakin potilaita. Vanhempia ruotsin kielisiä eiralaisrouvia ja -herroja. Asiakkaille tarkoitetut lehdetkin ruotsin kielisiä. Ei yhtään Seiskaa, kuten kampaajallani. Tunsin oloni hiukan vieraaksi näin suomen kielisenä ja oli kuin olisin tipahtanut aikaan joskus kauan sitten, kun suomen kieli oli vähemmistönä Helsingissä. Hienostoperheissä puhuttiin ruotsin lisäksi ranskaa.

Vasta 1800-luvun loppupuoliskolla suomen kieli alkoi yleistyä, ennen kaikkea sanomalehdistössä ja kirjallisuudessa. Teatteri, jopa liike-elämä alkoi suomalaistua. Vuonna 1900 suomi kohotettiin ruotsin kielen kanssa yhdenvertaiseksi. Kyllä Eirassakin varmaan puhutaan nykyisin suomea ruotsia enemmän. Eiran sairaalaa pidetään kuitenkin hienona sairaalana, jos kalliinakin hoitopaikkana. Eira on varakkaiden kaupunginosaa. Se näkyy monissa rakennuksissa, joissa on vain muutama loistelias asunto, ollut samojen perheiden ja sukujen hallussa vuosikymmenet. Käperryin vähemmistöä edustavana suomen kielisenä sairaalan tuoliin yhä ihaillen Sonckin taidonnäytettä. Lars Sonck oli ilmeisesti kaksikielinen, koska kävi ensin Turun ruotsin kielistä reaalilyseota ja opiskeli arkkitehdiksi suomen kielisissä oppilaitoksissa. Eirassa varmasti puhui ruotsia.

Tähän vihdonkin lopetan Eira-juttuni ja olen iloinen saatuani tuta Eiran sairaalan  kokemuksen.

25. lokakuuta 2016

OHI ON


Tässähän minä tätä skrivaan uusin mykiöin. Operaatio sujui helpommin kuin luulin. Tosin sain Diapamin (vaaleanpunaista ja juoksevaa) hoitajan havaittua hermostuneisuuteni. Sitten alettiin tiputella. Ja montaa lajia. Tämän jälkeen tohtori tutki. Otettiin kuvia ja silmänpohjat ja paineet hyviksi todettiin. Odottelua. Lopulta oli leikkaussalin vuoro. Kipusin lavitsalle ja hoitaja asetteli ja asetteli minua sopivaan asentoon. Kuulin "no, nyt tulee kirurgi". Olinkin jo tutkivalta lääkäriltä kysynyt, leikkaako ja sanoi niin tekevänsä. Homma alkoi. Puudutettiin, pistetiin ja tiputeltiin. Luomet levitettiin kauaksi toisistaan ja minä makasin vihreän peiton alla leikattava silmä reiässä. Ensin toinen ja sitten toinen, välillä väliaika. Mihinkään ei koskenut ja oikeastaan, jos totta puhun, minua alkoi omaksi ällistyksekseni nukuttaa. Kaikki olivat ystävällisiä, eikä tohtori sanonut kertaakaan "ups" . Niin että kaikki meni käsikirjoituksen mukaan. Meillä kaikilla oli oikeastaan hauskaa ja minäkin sen vihreän kankaan alla vastailin iloisesti kysymyksiin. Ainoastaan kirurgi teki työtään siihen syvästi paneutuen. Hänkin osoittautui hauskaksi veikoksi loppututkimuksen aikana omassa huoneessaan antaessaan kotiohjeita. Ystäväni minut haki, kävi apteekissa ja sitten juteltiin mukavia minun luonani kotona.

Mutta Eiran sairaala! Menin hyvissä ajoin ja tepastelin ympäriinsä ja kuvittelin tapaavani itse Lars Sonckin istumassa jossain upeassa tuolissa. Kukaan ei tiennyt, kenen suunnittelemia tuolit eräässä suuressa perähuoneessa olivat. Kyselin monelta. Oli siellä arkisempiakin istuimia, jopa rumiakin, nykyaikaisia. Mutta ei siinä huoneessa, jossa pienellä hiljaisuudella ja hartaudella osoitin kunnioitusta talon suunnittelijaa kohtaan. Kysyin senkin henkilökunnalta "eikö ole ihanaa työskennellä Lars Sonckin piirtämässä, näin kauniissa talossa?"

Talossa oli hissi. Ja mikä hissi! Ei Sonckin aikuinen, mutta vanha ja erikoinen. Siinä matkustamisesta en pitänyt, mutta portaita oli paljon ja nekin aivan ihastuttavia kauniine kaiteineen. Seinäornamentteja, kaiverruksia, puusta sitä ja puusta tätä. Saapastelin ympäriinsä ja päätin seuraavassa elämässäni muuttaa sinne salaa asumaan. Pakko minun oli palautua 1900-luvun alusta tälle vuosituhannelle ja antautua nykylääketieteen vietäväksi.

Nyt tiputtelen ahkerasti moneen kertaa päivittäin silmiin tippoja, suoritan "kevyitä askareita", en pane vettä silmiin, en rehki enkä huhki. Päässäni on vanhat tavaratalolasit nytkin ja näen kyllä entistä paremmin sekä niillä että ilman. Lukulasit hankin kuukauden parin päästä. Semmoiset oikeat ja asialliset.

Nukuin silmiä peittävät kopat päässä ja jo Eirasssa peiliin katsottuani ilmoitin henkilökunnalle näyttäväni hyönteiseltä. Ja sekös heittiä nauratti niin. Aamulla tänään otin pois ja yöksi taas heittäydyn tähän lajimäärältään suurimpaan eliöryhmään. Ohi siis on ja minulla vanhat silmät uusin mykiöin.



23. lokakuuta 2016

JÄNNITTÄÄ

Huomenna sitten silmäleikkaukseen. "Hyvin se menee", lohdutti Taija lämpimän halauksen myötä ja näin tahdon uskoa minäkin. Olin eilen asioilla ja tuuli oli hyytävä. Metrossa jouduin lievän oudon käytöksen kohteeksi. Mies istui penkillä poikittain jalat käytävällä, eikä tahtonut väistää, että pääsisin rollaattorilla ohitse. Räpläsi puhelintaan ja näytti olevan aivan muissa maailmoissa. Pöllyssä? Lopulta, pyydettyäni monta kertaa ohipääsyä, työnsin rollaattorin hänen jalkojensa yli. Eikä hän ollut siitä moinaskaan! Aivan varmasti huumeen vaikutuksen alaisena.

USAlainen lentoyhtiö alkaa punnita matkustajiaan. Tasapainon vuoksi? Ettei lennetä vinossa, jos sattuu painavammat samaan osaan konetta? Minun vieressäni lentomatkalla istui kerran erittäin suuri ja lihava herrahenkilö. Sen sanon, että helisemässä olin ja ennen kaikkea kallistuneena. Oli kesä ja mies hikoili. Eikä siinä voinut muuta tehdä kuin kärsiä. Olen joskus jostain lukenut, että erittäin isokokoiselle on varattu kaksi vierekkäistä paikkaa. Maksaahan se, totta kai. Eräs, nyt jo edesmennyt, ystäväni oli aika pyöreä. Bussissa ei kukaan mennyt hänen viereensä istumaan. Muuten hän oli mukava ihminen ja tulee vielä nytkin silloin tällöin lämpimästi mieleeni. Hänen kauttaan sain ilon tavata kirjailija, "hiljaisuuden tekijä", Anna-Maija Raittilan.

Jatkan jälleen kesken jäänyttä Riitta Konttisen kirjaa Helene Schjerfbeckistä luettuani Tuulan Tuula´s life-blogista taiteilijan Turun näyttelystä. Jo lapsena huomattiin Helenen piirustuskyvyt, mutta silti oli kivinen alkutaival  kaatumisesta johtuvine kaikkine vammoineen, jotka aiheuttivat tulevalle taiteilijalle alemmuuskomplekseja ja lisäsivät hänen arkuuttaan elämää kohtaan, tunnetta olla aina ulkopuolisena. Tosin kaikki muuttui pian Pariisin oppiin päästyä. Konttinen kertoo Helenen vielä paljon myöhemmin huokailleen "että saisi vain istua maalaamassa, se olisi niin ihanaa, sellaista oli Pariisissa". Helene ei varmaankaan osannut edes uneksia ajasta, jolloin hänen maalauksistaan maksetaan omaisuuksia, kuten nyt tehdään. Eikä moni muukaan maailmankuulu taiteilija siihen aikaan 1800-luvulla van Goghista lähtien. Elää kituuttivat palellen ja joskus nälkääkin nähden, mutta maalaamisen, joka oli heille koko elämä, halun puna poskillaan.





21. lokakuuta 2016

PELLE PELOTTAA

Pellejä en pelkää, mutta pelkään, että alan pelätä, jos yksikin hyppää eteeni vaikka roskisvajan takaa. Pelästyisin ketä vaan roskisvajan takaa hyppääjää. Jännityselokuvissa on usein kohtauksia tivoleista, joissa takaa-ajettava juoksee karkuun  ja joissa on pellejä näkyvissä paikoissa. Pelleillä on ihan aina mustakin puolensa. Niin ja punainen nenä. Klovneilla ei ole. Minussa voi hyvin herkästi herätä kauhea pellefobia ja se olisi ihan kamalaa, kun Pelle Hermanni oli niin ystävällinen ja lempeä pelle. Pelleillä on pelleuimahyppykisojakin. En ole koskaan ymmärtänyt, mikä niissä niin naurattaa. Ihminen hyppää veteen raajat mytyksi vetäytyneenä. Hauskaa? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä ymmärtämättömämmäksi huumorintajunikin käy. Lopulta en naura koskaan. En sirkuksessakaan  lapsena nauranut, kun pelle kompastui ja kaatui. Sattuiko pelleen, mietin. En nauraisi vieläkään.

Miltä tuntuisi lentää sadan kilometrin korkeudessa jossain termosfäärissä? En tiedä. En liioin haluaisi kokeilla. Vaikka avaruus jollain lailla kiinnostaakin, en suurin surmin lähtisi sinne matkailemaan. Moni on jo matkan tilannut ja ei kun menoksi aikanaan. Mieluummin lähtisin Barcelonaan täällä maan päällä. Rooman intoni laantui luettuani S-L:n kirjeen. Rooman historiallisten rakennusten edessä usein asunnottomien leirejä kojuineen ja roskineen. Varkaita saa varoa koko ajan, jätteitä katujen varsilla kasapäin. Kerjäläiset käyvät kimppuun ja taskuvaraslapsista on pääsemättömissä. Eikö sitä Roomaa enää ole, kun Audrey Hepburn ajoi skootterilla elokuvassa Loma Roomassa (William Wyler 1953)? Eikö sitäkään, kun Anita Ekberg kylpi Trevin suihkulähteessä Fellinin ohjaamassa elokuvassa Ihana elämä (1960)? Niin romantiikkaa tihkuvia leffoja, eikä missään huijareita kärkkymässä. S-L sanoo, että Rooma ei enää pitkään aikaan ole ollut entisensä. Ei kai mikään suurempi kaupunki maailmassa. Vaara väijyy kaikkialla. Helsingissäkin ihan ikiomia pellejä.

Heräsin aikaisin ja huomasin, että enää ei voi pelkässä yöpaidassa kekkuloida. Aamutakkia tarvitaan. Menen tiputtelemaan kahvia.

20. lokakuuta 2016

MIKSI JA MITÄ VARTEN?

Uusi aamu urkeni kuten monet aamut ennenkin. Yö hyvin nukuttu ja nyt on edessäni jo mukillinen kahvia ja paahtoleipä kera marmeladin ja juuston. Illalla vuoteessa luin  hyllystä ottamaani Herbert Readin Vuosisatamme maalaustaiteen historiaa (Otava 1960).  Tekstiä ja kuvia. Heti ilmestyi silmieni eteen Amedeo Modiglianin (1884-1920) veistos "Naisen pää" (1910-1913). Modiglianille tyypilliset pitkät kasvot ja nenä. Ensi viikolla avautuu Ateneumissa Modiglianin näyttely. Kunhan pääsen teoksia tutkailemaan, voin taas kysellä itsekseni "mitä varten"? Miksi esimerkiksi taiteilijan maalauksissa naisilla on usein luonnottoman pitkä kaula? On muutakin kyseltävää, mutta tyytynen vain katselemaan. Takuulla ostan museokaupasta Modigliania tai tätä näyttelyä käsittelevän kirjan ja Modigliani-magneetin. Jääkaapin ovi alkaa olla täynnä sekä kotimaista että ulkomaista taidetta. Joukossa kaksi magneettia ratikasta ja muutama Afrikka-aiheinen muistona matkailumessuilta, myös L:ltä saatu hänen viimeisimmältä Etelä-Afrikan matkaltaan. Siinä on Pöytävuori.

Tänään nykytyypilliseen tapaani kotona vaikka Benny Goodmania kuunnellen. Huomenna liikkeelle ja lauantainakin on menoa. Sunnuntaina maalailen piruja seinille maanantaista silmäleikkausta ajatellen. Mitä, jos kaikki menee pieleen ja lääkäri sanoo "ups"?

"Jos et pidä jostain, muuta se. Jos et voi sitä muuttaa, muuta ajattelutapaasi".  Minä yritän.

Benny Goodman soi. Rauhoittavaa jazzia. Juon loput kahvista ja menen suihkuun. Aamu muuttui aamupäiväksi.





19. lokakuuta 2016

KESKIVIIKKONA JOTAIN KUMMINKIN

Edellistä tekstiä en poistanut, vaan jätin ikään kuin tyhjänpäiväisyyden ylistykseksi. Kömmin kauppaan eilen. Nyt on taas Valencia-vati täynnä erilaisia ja eri maiden hedelmiä. Suomesta ei yksikään. Vielä yksi kauppareissu tällä viikolla ja sitten ovat varastot täynnä, että voin rauhassa hapuilla silmäpuolena kotona ensi viikolla.

Italiasta kirje, jossa ylistettiin lähettämääni taidekirjaa. S-L oli lukenut sen melkein yhdeltä istumalta ja hämmästynyt Suomen nykytaiteen laajuutta. Ei tämä mikään takatuppula silläkään saralla ole, että osaamme mekin vetäistä kankaalle outoja ja käsittämättömän sekavia kuvia. Lähetti kirjeensä mukana ihastuttavan ison kuvan barokkitaiteilijoiden maalauksista. Renessanssi lienee barokkia vanhempi taidesuuntaus. Koskahan Suomi saisi barokista yhtä komean näyttelyn kuin nyt Kansallismuseon renessanssista? Olen yhä sitä mieltä, että ennen osattiin maalata!

L soitti, toivotteli tsemppiä maanantaiksi. Kyllähän minä. En vain tiedä, saanko yhden vai kaksi uutta mykiötä samalla reissulla. Joku kuulemma näkee heti ja joku toinen on sumussa parikin viikkoa. Minä haluan sen ensimmäisen vaihtoehdon.

Jaahas, kaikissa kouluissa ei enää saa puhua tytöistä ja pojista. Etunimillä mennään tai ehkä sitten tasa-arvoisesti sanalla "henkilö". Jos ei tiedä, että Vieno, Kaino ja Raunikin voi olla molemmilla sukupuolilla, niin mitenkäs sitten suu pannaan? Ehkä he ovat juuri "henkilöitä" sen tarkemmin erittelemättä. Mikä ihmeen vika on tytöissä ja pojissa selventämässä asiaa? Tasa-arvo asia menee liiallisuuksiin. Joulupukki? Jouluhenkilö? Pukki taas on urospuolinen vuohi. Miten se selvennetään? Saako uros-sanaa käyttää? Märehtivä sorkkaeläin,  Capra aegarus hirkus se toinen, joka ei ole se toinen? Minä ainakin olen tyttö (no jaa, ollut tyttö) ja se toinen ihmisluokka on poika eli myöhemmin mies. Periksi en anna.

18. lokakuuta 2016

TIISTAINA EI MITÄÄN

Otin edellisen blogikirjoitukseni pois, kun tuntui siltä, että se olikin asiatonta tekstiä. Palaudun entiseen tapaani. Asialliseen? Maanantaina Eiran sairaalaan. Ohjeet saatu ja niitä tullaan visusti noudattamaan. Aion mennä hyvissä ajoin, että saan tilaisuuden tutkailla Lars Sonckin työtä, jota sairaala on. Eräs ystäväni lupautui hakemaan, kun suositellaan saattajaa. Ehkä siksi olisi voinut luokitella myös taksinkuljettajan.

Hiljaiseloa vietetty, luettu ja ihmetelty maailman menoa. Tulokset hyviä laihtumisessa ja siitä olen iloinen ellen jopa onnellinen. Lauantaina kampaajalle, joka laittaa minut kaihileikkauskuntoon. Ei sitä ihan raakileena kehtaa mennä. Tänään aion pitkästä aikaa ulos, kunhan olen aamukahvini lipittänyt ja muut toimet suorittanut. Sitten valmis ihmisten ilmoille. Ei sen kauemmaksi kuitenkaan kuin plussakorttikauppaan. Apteekista silmiin kostutustippoja, kun suositellaan niiden käyttämistä leikkauksen jälkeen mahdollisen kuivumisen helpottamiseksi.

Aamuisin niin pimeää herätessä, että kelloajan arvailu on aina pielessä. Lappiin kerrottiin sataneen ensilumi. Siitä se alkaa. Talvi. Etelämpänäkin. Marraskuu vajaan kahden viikon kuluttua. Nopsaa vauhtia mennään. Ja nyt kahvia tiputtelemaan.

15. lokakuuta 2016

KALLIOINEN KAUPUNKI

Lauantaita mennään. Hullut Päivät eivät pätkääkään minua kiinnostaneet. Eikä muukaan shoppailu. Ostan mitä tarvitsen ja nykyinen tarve on varsin vähäistä entiseen verrattuna. Kaikkeen tottuu ja tyytyy. P-D lupautui avittamaan parvekkeen kanssa. Ensi kesänä olisi mahdollista partsilla istuksia, kun saamme sen tyhjäksi muuton jäljiltä, osa talon kellariin, joka on kylmä tila. Pois heitettävää taas tai matka Kierrätyskeskukseen. Ennen pakkasia olisi ryhdyttävä tuumasta toimeen. Olohuoneeseen olen saanut jo jotain raijattua, mutta kun tuo lonkka ei kestä nostelemista.

Hörpin taas tässä samalla Gustav Klimtistä aamuista maitokahviani. Satanutkin on ulkona. Viikonlopun hiljainen katu. Keskon uusi K-kauppa nousee Itäkeskukseen vauhdilla. Eikä ole luultavasti tarvinnut räjäytellä kalliota alta pois kuten monesti muualla Helsingissä. Sitä jo kirosi aikoinaan arkkitehti Engelkin. Luin artikkelin Helsingin Sanomista, että Stadi on varsin kallioinen kaupunki. Niin oli lapsuutenikin maisemissa Messeniuksenkadulla komeat kalliot. Paikalla, missä nyt Kansaneläkelaitos. Iso ja pikku kaltsi, meidän lasten iki-ihanat leikkipaikat. Jokunen seinämä jätetty muistoksi ja koristeeksi Kelan kylkeen. Niiltä kallioilta oli komeaa laskea talvella kelkalla. Kiivetä puihin kesällä, maata ruohikossa, pelata nelistä ja pesistä, jalkapalloa, oikaista Axaan ja apteekkiin, Lehmuskosken sekatavarakauppaan. Sitten kallioita ei enää ollut. Massiivinen pytinki kohosi tilalle. Meistä lapsiperheistä oli jo moni muuttanut muualle asumaan. Emmekä mekään lapset enää olleet lapsia. Osa meistä jäi tuttuun Töölöön, niin minäkin vanhempieni kanssa ja vielä naimisiin mentyänikin samaan kaupunginosaan Taka-Töölön kautta Etu-Töölöön. Tai kuten vanha tölikäläinen sanoo "Töölööseen".

Enää en kahvia juo, aamu meni jo. Suunnittelen jo lounasta, jossa ei suunnittelemista ole. Salaattia. Vaihtelua saan vuorotellessani kukkakaalin ja porkkanan kanssa muiden salaattiainesten sekaan. Kyllä, olen laihtunut, mutta vielä toki kaukana tavoitteestani, joka on hiukan eri kuin lääkärilläni. Hän vertaa pituutta ja painoa, rasvaprosentteja ja niin edelleen. Minä vain ulkonäköä, joka kelpaa itselleni hiukan pyöreämpänä. Miehethän (vanhemmat) sanovat joskus, että on parempi, että on jotain, josta pitää kiinni. Minun tapauksessani ei kukaan pidä kiinni mistään, mutta katseet mielelläni ottaisin vastaan. Muullakin lailla kuin sillä herraihmisellä, joka kauppakeskuksen käytävällä pyysi kanssaan syömään savukalaa.





14. lokakuuta 2016

KIITOS TAITEESTA

Pitäisi ehkä kuunnella Bob Dylania ja olla sillä lailla mukana onnittelemassa häntä kirjallisuuden Nobel-palkinnosta tänä vuonna. Kuuntelin YouTubesta muutaman, mutta nyt soi taustalla vanhaa kunnon jazzia. Pidän näistä vanhoista levyistä. Muutaman kerran olen ollut Storyvillessä. Kaikesta kuitenkin enemmän aikaa kuin kolmetoista vuotta. Paitsi nythän nautin taidenäyttelyistä. Tämän intohimon sain vanhempieni geeneissä. Kummatkin maalasivat ja äiti Kävi Ateneumin taidekoulun. Minulla ei minkäänlaisia taipumuksia.

Tänäänkin kotona. Koko viikko kotona oloa. Ei edes kaupassa kuin kerran ja siihen se tämän viikon osalta jääkin. Olen lukenut kannesta kanteen Ateneumin julkaiseman "Suomen taiteen tarinan". Ei ole tarvinnut hävetä omia taiteilijoitamme, eikä tarvitse vieläkään. Sitä ei pääse yli eikä ympäri, etteikö minua suuresti miellytä Helene Schjerfbeckin "Pikkusiskoa ruokkiva poika" (1881). Siinä on jotain söpöä ja huolehtivaisuutta veljen puolelta hänen antaessaan lusikalla sisarelleen kulhosta ruokaa. Puuroa? Keittoa? Hugo Simbergin pirut ovat minua aina kiehtoneet. Syytä en tiedä ja symboliikkaa niidenkin kuvaamisessa taiteilijalla ollut. Henkilennot ovat ihmisiä aina viehättäneet. Onko enkeleitä? Sitä sopii pohtia Simbergin  Haavoittunut enkeli-taulua (1903) katsellessa. Rakastetuimpia tauluja Suomessa. Painii siinä asiassa samassa kategoriassa vanhemman "Kuningatar Blankan" kanssa. Albert Edelfelt vuonna 1877. Vanhat ihastuttavat, kuten olen kertonut hurmioitumisestani Kansallismuseon Renessanssi-näyttelyyn. Silloin pyrähdetään vielä kolme sataa vuotta aikaisempiin aikoihin.

Suomen taiteen tarina-kirja päättyy tietysti nykyaikaiseen taiteeseen. Mauri Favén, puutöitten Juhani Harri, Tapani Raittila, Aimo Kanerva...  Emmekä saa unohtaa Rafael Wardia ja hänen oranssin väristä Tarja Halosen muotokuvaa (2002), joka aiheutti keskustelua ja kovaa kritiikkiä muitten jäykkien presidenttien kuvien joukossa valtioneuvoston linnan valtaistuinsalissa. Onhan tulevilla sukupolvilla jotain ihmeteltävää.

Nyt minun Ateneumin kirjan luettuani pitäisi tietää maamme taiteesta paljon, mutta en tiedä. Edelleenkin katselen kuvan kuvana. Symboliikka jää minua oppineempien ja viisaampien taiteen tuntijoiden ymmärrettäväksi.

13. lokakuuta 2016

MINUN SILMIENI TÄHDEN

Modiglianin näyttelyn Ateneumissa katselen paremmilla silmillä. Leikkauspäivä varattu, ohjeet tulevat kuulemma postissa, etukäteistiputusta ei tarvita, leikkaava lääkärikin jo tiedossa Eiran sairaalassa, kampaaja tilattu, asiat hoidossa.

Eilen oli P-D selvittelemässä aiheuttamaani sotkua läppärissä. Sitten juotiin kahvia ja P-D sai kummallisia voileipiä aineksista, joita dieettiläisen varastosta löytyi. Ei edes pullaa tarjolla. Ehkä pitäisi paneutua perusteellisesti jonkunlaiseen vierasvaraan. Mutta muuten oli kivaa, kuten aina P-D:n seurassa.

Oulusta soitti E ja kaihileikkauksen läpikäyneenä lohdutti pienen pelon vaivaamaa minua. Eihän se iso juttu ole, mutta silmät ovat tärkeät elimet. Puhuimme toki muutakin, kyldyyristäkin, sillä E on innokas konserteissa kävijä ja Oulu on vireä kaupunki "hengen viljelyn" osalta. Pitkän puhelun jälkeen kömmin kirjan kanssa vuoteeseen ja nukahdinkin aika pian.

Eilen kaupassa ja tänään taas kotona. Olen siirtynyt jo ulsteriin ja kaivoin syksyisemmät kengätkin kaapista. Eipä ollut kepeää vaatetusta enää muillakaan. Pikkujouluaika lähenee.

12. lokakuuta 2016

NIITÄ NÄITÄ LOKAKUUN AAMUSSA

Lähestymme vauhdilla jo lokakuun puolta väliä. Minä sen kuin laiskottelen. No, pakolliset suoritettu, on luettu vanhaa sekä uutta kirjallisuutta ja oltu kirjoittamatta blogia. Eilen kyllä ajattelin panna ruokajuttua. Sekin vanhaa ja Ville Vallgrenin gastronomiaa hänen Pariisin ajoltaan 1920-luvulla. Ensin oli jonkunlainen varhaisaamiainen, teetä ja paahtoleipää. Keskipäivällä varsinainen aamiainen, jolloin syötiin oikein tanakkaa ruokaa alkukeittoineen, lihapatoineen ja jälkiruokineen ja juomineen. Illalla seitsemältä syödään taas ja jos näiden välillä hiukoo, pannaan voileiväksi ja viiniksi. Ei ihme, että osa suomalaistaiteilijoistakin kehittyi hyvin syöneen näköisiä. Muta en minä tätä eilen kirjoittanut, kun ruoista puhutaan muutenkin niin paljon televisiota ja naistenlehtiä myöten. Luin kyllä Vallgrenin "ruokasaarnan" alusta loppuun, eikä tullut edes nälkä. Minähän laihdutan ja olen kasvattanut hämmästyttävän vahvan tahdonvoiman itselleni

Rinta pantiin rottingille, kun suomalainen Begt Holmström sai taloustieteen Nobelin. Onneksi olkoon. Hänen kansalaisuudestaan ollaan ihan varmoja, mutta Martti Ahtisaaresta tehtiin "venäläinen" vuonna 2008 saatuaan Nobelin rauhanpalkinnon. Ahtisaari kun syntyi 1937 Viipurissa ja kaupunki oli jo silloin Venäjää. Niinpä hänet pantiin kuuluvaksi Venäjän federaatioon. Eikä voi muuttaa, sanovat venäläiset, vaikka suomalaiset ovat anoneet asian korjaamista. Syntymäpaikan mukaan menee kuulemma.

Tänään olisi köpiteltävä kauppaan. Piti tekemäni tällä viikolla paljon muuta, mennä muun muassa museoon hajujen sekaan. Tuoksutellaan sentään vielä tammikuussa, että ehtii. Uudet mykiöt vielä hankkimatta ja tänään otan yhteyttä leikkaavaan kohteeseen. Jostain on pakko aloittaa. Tekisi mieli pitää vanhat, mutta jos näkö totaalisesti huononee, ei sekään ole hyvä. Haluan vielä katsella ja nyt vielä entistä enemmän. Ateneumissa 28.10 Modigliani, että sinne ehdin hyvin ennen uusia mykiöitä.

Hyvää tätä jo alkanutta syksyistä viikkoa meille kaikille.



9. lokakuuta 2016

ELOKUVAINNOSTUSTA

Kyllä se on niin, että sen jaksaa katsella aina uudestaan ja uudestaan ja nähdä, kun lopussa Vichy-pullo lentää roskakoriin. Linnoittauduin hyvissä ajoin sohvan nurkkaan nähdäkseni ensin alkulämmittelyksi pukusuunnittelija Orry-Kellystä dokumenttiohjelman. Hän vaatetti myös illan  elokuvan näyttelijät Humphrey Bogartia ja Ingrid Bergmania myöten. Katselin tietysti Michael Curtzin ohjaaman Casablancan vuodelta 1942. Jokaisen minuutin siitä poistumatta hetkeksikään. Leffa, joka mielestäni ei ole tippaakaan väljähtynyt vuosikymmenten aikana. Rickin (Humphrey Bogart)  kapakan Saksan ja Ranskan kansallislaulut nostattivat ihon kananlihalle. Marseljeesi vei voiton, koska natseja oli kapakassa vähemmän. Tuntui luissa ja ytimissä isänmaallisuus Ranskaa kohtaan, Marokkohan oli siihen aikaan Ranskaa. Kieltä siellä vieläkin puhutaan, vaikka maa on jo itsenäinen. Minullekin huikattiin basaarikujilla "bonjour, madame". Hieno leffa! Ihana rakkauselokuvakin! Mutta loppu ei kuitenkaan ollut aivan happy end. Olisin suonut, että Bogart ja Bergman olisivat saaneet toisensa. Bergman  lähti kuitenkin miehensä Victor Laszlon matkaan kohti Lissabonia ja sieltä USAhan. Bergmanille ja Bogartille jäi heidän Pariisinsa muistoineen.

Satanut.Asfaltti märkää. Syksy. Visusti tänäänkin kotona. Luin loppuun presidentti Halosen lehdistöpäällikkö-kirjan. Romantschuk lähti Forumille töihin Halosen toisen kauden alettua. Forumista hän siirtyi kustannusyhtiö Tammeen. Minusta kirjan olisi hyvin voinut lopettaa siihen, kun Maria Romantschuk lopetti työt Linnassa. No, hän tahtoi kertoa, miten siitä eteenpäin. Ehkä seuraavaksi jatkan Otavan historian lukemista, joka on jäänyt kesken. Pitäähän minun saada tietää, mitä sitten tapahtui.

Lounaaksi katkarapusalaattia. Ja nyt menen keittiöön kaatamaan itselleni mukillisen aamukahvia. Nukuin vähän pitkään, mutta eipä tässä jäniksen selässä ollakaan.

8. lokakuuta 2016

PRESSAELÄMÄÄ

Taas on lauantai. Viikot mennä hurahtavat pikavauhtia ja hyvä niin, pian on jälleen kesä ja kärpäset. Tätä odotellessa luen, luen ja luen.  Yli puolen välin jo Hounin ja Romantschukin  Ei, rouva presidentti. Olen kurkistanut Presidentinlinnaan kulissien taakse, ollut Tarja Halosen mukana matkoilla, "kuunnellut" Pena-puolison älykästä mutta kuivaa huumoria. Linnassa kaikki Halosen aikana sinuttelivat, jopa ihan Tarjaa myöten. Minulle olisi ollut vaikeaa "Tarjoitella".

Kirjassa käsitellään Manninen & Jäätteenmäki-sotku alusta loppuun sekä euroillallisten lautaskärhämä eli kuka lähtee ja kuka ei. Kerrotaan niin ikään presidentin pukeutuminen ja "Muumimamman" historia. Kirja on ihan mukavaa luettavaa, ei liian raskasta ja antaa kuvan kiireestä, mistä pitkät päivät koostuvat presidentin lehdistöpäällikkönä ja luottonaisena, johon virkaan Tarja Halonen  Maria Romantschukin tahtoi. Aviomiehelle, lapsille ja kotielämälle ei enää aikaa riittänyt kuten ennen. Pirjo Hounin teksti on helppolukuista, eikä kirjakaan ole kuin 204-sivuinen.

Nyt meillä on jo toinen presidentti ja hänestäkin on kirjoja. Sinutellaanko Linnassa? Tätä en usko. Enkä usko sitäkään, että Mäntyniemen kokki kysäisisi tasavallan presidentiltä "mitä sä tänään tahtoisit syödä?"  Presidentti Haloselle se sopi.

Kirja on pian luettu ja siirryn toiseen. Mihin? Ei vielä tietoa. Löysin hyllystä  Onni Okkosen WSOY:n vuonna 1947 kustantaman Renessanssin taiteen ja se taas on paksu kuin mikäkin, kokokin "normaalia" suurempi. Olen sitä tietysti vuosien aikana selaillut, mutta lukea en ole 466-sivuista teosta jaksanut. Professori Okkonen lähestyy aihetta tieteelliseltä pohjalta. Ehkä otankin hyllystä O. Nousiaisen kuvakirjan (1943) Iloinen sirkus, Pörrö ja pojat, kustantanut Kuvataide ja kuvittanut Inga Helander. Siinä ei kovin tieteellisesti kerrota oravaperheestä, joka asui "kaukana vihreässä tuoksuvassa metsässä" . Perheeseen kuului isä-Kurre, Kurre-rouva ja pojat  Nökö ja Nake. Perhe lähti eräänä päivänä kaupunkiin sirkustemppuja katselemaan sirkukseen. Pörröhäntä-perheen silmien eteen avautui uusi ja ihmeellinen maailma, mutta oli hyvä palata taas vihreään ja tuoksuvaan metsään. Sen pituinen se. Ehkä sittenkin palaan renessanssiin.



7. lokakuuta 2016

JUORUJA ROSKIKSELLA

Vein eilen kauppaan mennessäni roskat. Ensin tuli yksi talon rouvista vastaan ja kyseli, viihdynkö. Olin rehellinen ja sanoin, etten, mutta "itse talossa ja naapureissa kaikki hyvin". Valehtelin vähän, sillä enhän tässä asunnossakaan viihdy. Siihen tulla pelmahti toinenkin talon rouva ja sain selville, että olemme kaikki samasta portaasta. "On hiljaista, kun päästiin eroon niistä meluajista, kävin oikein isännöitsijää kiittämässä", kertoi myöhemmin tullut rouva. "Mutta kyllä ovia paukutetaan", sanoi ensimmäinen rouva. Minulla ei ollut mitään vastaavaa kerrottavaa, niin että vain kuuntelin.

Roikotin roskapusseja ja mietin kuumeisesti, miten pääsen tyylikkäästi ne viemään ja kauppaan. En päässyt, koska ne kaksi rouvaa alkoivat moittia Itäkeskuksen Stockmannia ja minä olin edelleen aivan hiljaa. Sitten sanoin käyväni Aleksin Stockmannilla. "Ei me käydä", tuumasivat rouvat ja katselivat minua arvostelevasti. Ensin tullut rouva tarjoutui esittelemään minulle Itäkeskusta ja sen ympäristöä, kun/jos haluan. "Mennään rantaankin, se on tuolla" ja hän vinkkasi roskistalon taakse. Ei ole kuulemma pitkäkään matka, ihan on Marjaniemessä. Minä: ???  Ei sentään lyöty asiaa lukkoon, sillä minä en luultavasti halua Marjaniemeen, vaan Helsinkiin. Yksi Marjaniemi on Hailuodossa, mutta tuskin hän sitä tarkoitti. Siellä taas olen ollut. "Ei, kyllä minun on nyt lähdettävä, hyvää päivän jatkoa" ja näin pääsin heistä eroon. Kuulin vielä "se ovien paukuttelu pitää loppua".

Tänään kotona ja aloin lukea Otavan lahjakirjaa Pirjo Houni ja Maria Romantschuk "Ei, rouva presidentti". Viimeksi mainittu oli Halosen luottonainen ja kirja on kuulemma "ainutlaatuinen sisäpiirikuvaus Suomen ensimmäisen naispresidentin kaudesta". Sitten saimmekin miespresidentin. Minä ostin kaupasta Presidentti-kahvia, suodatinjauhatus. Ja Presidentti-luumuja. En tiedä, tarkoitetaanko nais- vai miespresidenttiä.

6. lokakuuta 2016

VIELÄ KERRAN RENESSANSSITAIDE

Italiasta soitettiin, että yllätyspakettini oli saapunut perille. Ystäväni oli vilpittömästi iloinen (Suomen taiteen tarina), jopa postikortistakin, jossa komeili avoperäinen ratikka. S-L on vannoutunut taiteen ystävä, mutta suomalaiset taiteilijat jääneet hänen Italian vuosiensa tähden paitsioon. Nyt hän sai koko asiasta pikaisen selonteon teoksineen päivineen 1800-luvulta nykyaikaan. Onnittelimme molemmat Italian postilaitosta, joka joskus tuppaa olemaan huolimattoman välinpitämätön lähetysten suhteen. Moni on molemmin puolin jäänyt teille tietymättömille vuosikymmenten aikana. Nyt meitä onnisti!

Minä puolestani syventynyt renessanssitaiteilijoihin. Harmittaa se, etten ymmärrä maalauksissa olevaa symboliikkaa, enkä, mitä taiteilija on kulloinkin tarkoittanut. Miksi Jeesus-vauvalla on avoin kirja kädessään? Miksi Johannes Kastaja on samassa kuvassa pieni lapsi? Miksi Jumalalla on kruunu päässään kuin maallisella hallitsijalla? Katselen kuvia vain kuvina, ymmärrän värit, mutta niilläkin on oma merkityksensä. Sekin jää minulle hämäräksi. Jopa kehyksissä on symboliikkaa! Kannattaako minun ollenkaan käydä taidenäyttelyissä? Nyt ostamassani kirjassa on joitakin selityksiä, miksi on näin ja näin ja mitä taiteilija on tarkoittanut (mistä kaikki satojen vuosien kuluttua muka tiedetään?). Hyvä! Hienoa! Minä opin. Mutta kun tulevaisuudessa katselen taulua, joka kirjassani ei ole, on taas pää täynnä kysymyksiä: miksi, miksi, miksi?

Kansallismuseon lainanäyttely tuli Puolan Varsovasta ja lähtee Helsingistä Hollannin Enschedeen. Näyttelyn työt lainassa Brescian Pinacoteca Tosio Martinengo-galleriasta sekä muualtakin Lombardian maakunnasta. Pinacoteca on parastaikaa suljettuna korjausten takia ja siksi päätettiin muullekin maailmalle näyttää näitä arvoteoksia, jotka harvoin matkaavat maansa ulkopuolelle. Jos koskaan. Osa Kansallismuseon töistä on visusti lasilaatikon kätkössä tai paksun naruaidan takana. Lisäksi huoneissa vilisee vartijoita. Jos joku havittelee vievänsä kotiin da Brescian "Illallinen Emmauksella", ei onnistu.

Tähän olisi hyvä nyt tyystin lopettaa tämä taiteesta jutustelu ja siirtyä ihan tavallisiin asioihin. Siihen, mitä arjessa tapahtuu esimerkiksi. Ehkä seuraavalla kerralla.

5. lokakuuta 2016

VANHASSA VARA PAREMPI

Vaikka kuinka silloin tällöin rummutan hehkuttaen nykyajan taiteen nimeen, niin kyllä ne vanhat... Matkustin Kansallismuseoon. Metroa ja ihanaa nelos-ratikkaa, mutta kannatti. Eläköön renessanssitaide! Rafael, Tizian, Lotto, Savoldo, Francia, de Brescia, Bellini, Romanino, Moroni (ostin jääkaappimagneetin "Ritari ruusunpunaisessa asussa"), Tintoretto ym. Ihan sydän pysähtyi tämänlaisen taiteen edessä. Hengitys salpaantui ja maailma hävisi jonnekin kauas Kansallismuseon ovien ulkopuolelle. Olin kirjaimellisesti Taiteen pyhäkössä, nöyränä roomalaisjumala Apollon edessä katse suunnattuna milloin Venus ja Cupido-teokseen, milloin taas "Herrasmiehen muotokuvaan" tai "Aatelisnainen Salomenaan". Enkeleitä, Kristus-lapsi, Neitsyt Maria, rukoileva kartusiaanimunkki, huone huoneelta iki-ihanaa 1500-luvun taidetta suoraan Italiasta.

Museokaupasta ostin taidekirjan juuri tämän näyttelyn teoksista. Julkaisun toteuttamista on tukenut  "Istituto italiano di cultura", jossa minäkin muinoin nuorena vuoden italiaa opiskelin, nyt kaiken oppimani tyystin unohtaneena. Kirja on kookas, painava ja täyttä asiaa. Kunhan tokenen kaikesta näkemästäni, alan lukea ja palaan kirjan sivuilla teosten äärelle. Jopa taulujen kehykset olivat taidetta. Jos minun Ruokokoskeni kulmissa on joku koukero, ei se ole mitään näiden italialaisten rinnalla, joiden kehykset uhkuivat kultaa, koristeita, kaiverruksia, kaikkea, mille mielikuvitus on tilaa antanut. Jos joku ei näkemästään taiteesta piittaa, voi ihailla vain kehyksiä.

Menossa oleva vuosi on Kansallismuseon juhlavuosi. Se valmistui tasan sata vuotta sitten nykyisen Mannerheimintien varrelle. Ostin arkkitehtien Saarinen, Geselius ja Lindgren-kassin, jota tulen tarvitsemaan joulukuun aikana. Siihen asti visusti tallessa.

Kyllä se on niin, kuulkaas, että taatusti vie voiton vanhan mestarin työ nykytaiteen  pelkästä viivasta tai neliöstä kankaalla. Vai onko niin, että taidekin on katsojan silmissä?

2. lokakuuta 2016

HIENOA LIUKUPORTAITTEN KÄYTTÖÄ

Olin kauppakeskuksessa ja juuri tulleena liukuportaita pitkin ylös, kun eräs mies pysäytti. "Kympin arvoinen rullaportaitten käyttö rollaattorin kanssa". Hymysin takaisin ja kiitin. No, olenhan toki oppinut, etten muitten jalkoihin jää, vaikka monella portaisiin kiiruhtavalla onkin kiire päästä ennen minua ja käsitys mahdollisesta hitaudesta ja kompuroinnista. Tulin tästä "kehumisesta" hyvälle tuulelle niin vaikka Itäkeskuksen kauppakeskuksessa olinkin. Ei täällä kaikki olekaan ikävällä tavalla tungettelevaa.

Kerroin aikaisemmin ostaneeni sulkakynän Ateneumista. En tullut kysyneeksi sulan alkuperää. Tiesin toki bluffiksi, koska se on kuulakynä. Kynä-sana on alun perin tarkoittanut linnun sulan onttoa ruoto-osaa. Pian keksittiin joskus vuonna 200 ennen ajanlaskumme alkua, että teroitetulla sulalla voi kirjoittaa. Tämmöistä tekstiä on Kuolleeenmeren kääröissäkin (nettitietoa). Hanhensulka oli halvempi ja joutsenen tietysti kalliimpi. Vielä mieluummin oikeakätiselle linnun vasemman siiven sulka, koska sulka kiertyi sopivammin kirjoittamiseen. Näin sitä oppii ja saa tietoa, kun käy Ateneumin kaupassa ostoksilla ja alkaa googlata.

Pari koneellista pyykkiä eilen. Kyllä sitä yksineläjältäkin kertyy. Eikä kaikkia voi tunkea samaan syssyyn, pesemisessä on säännöt. Vein roskatkin ulos. Nyökytin puolikohteliaasti tervehtimisen tapaisen kissanulkoiluttajalle lasten leikkialueella. Tupakantumpeista kyllä valitetaan oikein porraskäytävän ilmoitustaululla, mutta kissa saa tehdä tarpeensa vaikka lasten hiekkalaatikkoon. Eikä se ole kissan vika!

Tuli Helsingin kaupunginmuseon toimintakertomus 2015 (olen museon Ystävien jäsen). Ratikkamuseossa käynyt 32 701 vierailijaa. Sofiankatu neljässä ehti vielä käydä viime vuonna ennen sen muuttoa Aleksin puolelle yli 54 000 ihmistä. Nythän museo on Sederholmin talossa ja sen uusitussa jatkeessa Sofiankadun puolella. Tässä kuussa avautuu Haju-näyttely. Kävijät saavat muistella Helsinkiä hajujen perusteella. Sturenkadulla on jo 80 vuotta tuoksunut kahvipaahtimo. Sen minäkin muistan. Aina kun ohi ajoi, haisi kahvi. Mitä muita hajuja tässä kaupungissa on ja on ollut, se selvinnee näyttelyssä. Ja mitä hajuja jääkään ihmisen hajuaistin ulkopuolelle. Meillähän ei tämä tärkeä aisti ole likikään niin tarkka kuin monen muun eläinlajin edustajan.





1. lokakuuta 2016

KANSALLISMUSEOON

Italiaan lähti ilmojen halki paketti. Pasteerailin postiin ja sitten ostin hedelmiä ja vadelmia. Belgialaisia marjat tällä kerralla. Kai ovat hyviä, kun maassa osataan valmistaa suklaatakin. Tosin en ole minkään valtakunnan suklaata syönyt kuukausiin. En leivoksia, pullaa enkä jäätelöä. Hiukan sivelen jotain marmeladia aamuisin paahtoleivän päälle ja juustolle olen perso. Briestä olen luopunut. Fetaa tai herajuustoa salaatissa. Goudaa ja sen tapaista muuten. Liian rasvaista, sanoisi lääkärini.

Kilpirauhaseni ei tahdo asettua tehtävänsä tasolle. Lääkitystä lisättiin. Näillä mennään joulukuuhun asti, jolloin taas verikoe ja tohtorin tapaaminen.

Ensi viikolla aion Kansallismuseoon. Otin jo selvää, mistä raihnaiset kulkevat, kun tervejalkaisille on julmetun korkeat portaat. Ovessa kuulemma puhelin, niin tullaan avaamaan ja sitten on hissit ja kaikki. Katselen ikään kuin alhaalta päin Emil Wikströmin portaikkoa vahtivaa karhua mennessäni liikuntaesteisten ovelle. Kansallismuseon olen aina mieltänyt "Kansallismuseoksi", että siellä on kaikkea vanhaa isänmaahan liittyvää, kansallispukuja, nukkekoteja, tuohia ja virsuja. Olenhan siellä muutaman kerran ollut muinoin. Nyt näytillä Tizianin ja Rafaelin teoksia eli mennään vuoteen jonnekin 1400-1500-luvun tienoille. On siellä museokauppakin ja sieltä jälleen saan ehkä jääkaapin oveen jotain kivaa tai jopa kirjan museon vaiheista. Herrat Herman Geselius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen piirtäneet tämän hiukan kirkolta näyttävän rakennuksen Läntisen Viertotien varrelle vuonna 1916. Turuntie kadusta tuli 1928 ja 1942 se sai nykyisen nimensä Mannerheimintie.

Suomalainen Hannu Palosuo on pannut samaan aikaan näyttelyn Kansallismuseoon ja hän on 1960-luvun poikia, että taas olemme tämän meidän ajan taiteen äärellä. Katsastanpahan molemmat näyttelyt. Ei tämä Helsinki hullumpi kaupunki ole. Kaikkea tarjolla, kun vaan viitsitään vääntäytyä liikkeelle.

Olen siinä vaiheessa Andre Agassin kirjaa, että hän on naimisissa Steffi Grafin, tenniksen pelaaja hänkin, kanssa ja heillä on kaksi lasta. Andre lopetti tennisuransa vuonna 2009. Ja minä lopetan kirjan lukemisen pian päädyttyäni sen viimeiseen lukuun.

Ketään ei kiinnosta tieto, että tänään aion olla kotona, mutta tulipahan mainittua. Hyvää viikonloppua ja lokakuuta.