30. marraskuuta 2016

TULEEKO VAI EIKÖ TULE

Idaho! Se tarkoittaa comanche-kielellä "hyvää huomenta" ja muuten se on USAn osavaltio. Sopii tähän kellon ollessa kymmenen aamulla.

Tänään jännitetään, tuleeko Helsinkiin Guggenheim. On kokous. Nimimerkki Sininen zeppeliini blogissaan kertoo "Helsingissä riehuvasta hirviöstä" hyvin kattavasti. Liekö puolesta vai vastaan? Minä olen Jörn Donnerin lailla vastaan, vaikka ensin olin puolesta. Mitä hittoa me teemme tämmöisellä museolla? Enkä usko sen tuovan onneakaan, turisteja tai rahaa. Helsingin rauhaisa silhuetti mereltä päin tullessa rikkoontuu, kun Eteläsatamassa on musta outo rakennus. Kuitenkin turistit pinkovat Kauppatorille, Marimekkoon ja Stockmannille. Illalla olemme tänään viisaampia "hirviön" suhteen.

Olen jälleen lähdössä lietsuun, kunhan olen niin pitkälle valmistautunut. Ulkona on märkää. Karvahattu ei tämän päivän asuste.

Luin illalla toista ostamaani pokkaria James Bowen Bobin maailma. Se on se kissamies kissoineen taas tarinoimassa uudemmasta elämästään Lontoossa. Ensimmäisen tarinan kuuntelin puolison äänikirjana. Bowen on edelleen myymässä kadulla Big Issue-lehteä ansaitakseen elannon itselleen ja Bobille. Kummallakin on oma lippu bussissa. Bob istuu vieressä penkillä vieden oikeutetusti yhden paikan. Matkaa se tekee Jamesin olkapäillä kävellessä. On koko päivän isäntänsä kanssa lehteä myymässä ja aivan vapaaehtoisesti. James on tarjonnut sille useasti vuosien aikana mahdollisuutta lähteä omille teilleen, mutta Bob ei tahdo. Se on kissoista ihanin. Minulle isä toi fillarin tarakalla pahvilaatikossa kerran kissan. Oikeastaan mamman ja papan mökille Friherrsiin. Se oli pentu ja varsin suloinen, kuten kissoilla tapana on. En sitä kaupunkiin tietenkään saanut ja se jäi Friherrsiin, jossa mamma ja pappa asuivat yhteen aikaan vuodet ympäriinsä jättäen Meilahdenkadun asuntonsa Töölössä valkoisten lakanoiden alle.

Bowenin kissa on/oli kuuluisa kissa. Sitä valokuvattiin ja Bowenin tarinaa kuunneltiin. James Bowenista tuli kirjailija ja maailmankuulu. Myykö enää lehteä Lontoon kadulla? Elämä muuttui, huumekierre kaukana takanapäin. Kiitos tästä eräälle kissalle, joka muutti Jamesin elämän kokonaan.

"Kissan läsnäolossa on jotain... mikä tuntuu vievän yksinolosta terän"

( Louis J. Camuti)

29. marraskuuta 2016

KOKO AJAN MENOSSA

Aika on ollut matalalentoa paikasta toiseen lujasti rollaattorin kahvoista kiinni pitäen. Loppuviikko samaa tahtia ihan lauantaita myöten. Menen M:n kanssa Ateneumiin. Ja sitten pitää pohtia Modiglianin  pitkäkaulaisuutta muotokuvissa. Taas kerran ja jälleen vastausta saamatta. No, onhan joutsenkaula nätti, mutta ei tarvitsisi venyttää ihan niin pitkälle. Minun ikioma ikuisuuskysymykseni Modiglianin kohdalla. M:llä ja minulla on ollut tapana mennä kuplivaiselle näyttelyn jälkeen. Niin nyt lauantainakin.

Olen etsinyt perunkirjaa ja luulin löytäneeni. Pankkineiti sanoi, ettei ole haluamansa. Olihan minulla  monta arkkia Verohallinnon päätöstä kuitenkin. Asiatkin samat kuin perunkirjassa. Vähän purnasin, kuinka moneen kertaan pitää präntättynä sama asia olla? Neiti meni kysymään pankin lakimiehiltä. Olin ostanut pankkiin mennessäni Agatha Christietä (neiti Marple) ja aloin odotellessani lukea. Virkailija tuli ja armon annettiin käydä oikeuden edestä. Verohallinnon päätös riitti. Sain tilin sekä verkkopankkioikeuteni lopetettua. Sain selville, että neiti on asunut Töölössä ihan lapsuuskotikatuni naapurikadulla. Aloin tarinoida, miltä Töölö näytti minun aikanani. Kerroin isosta ja pienestä kaltsista, joiden paikalla on nyt Kelan konttorirakennus. Olimmehan kuin tutut ikään neidin kanssa. Kiitin vuosista, joina pankki oli minua ja puolisoa hyvin palvellut ja kiitin neitiä, joka oli asiansa osaava, ystävällinen ja ymmärtäväinen. Sitten on vielä yksi pankki. Saas nähdä, ollaanko siellä yhtä ymmärtäväisiä. Suuresti epäilen.

Huomasin Kakkugallerian kauppakeskuksessa. Saan vieraan ja menin ostamaan leivoksia. Olen luvannut myös aterian ja se taas on Stockmannin Herkun. Stilton-juusto tullut, joulu kun on, ja totta kai ostin. Tämä tapahtui jo toissapäivänä ja Aleksin Stockmannilta. Muistin Englannissa nauttineeni portviiniä Stiltonin kanssa ja menin ostamaan portviiniä. Jos P-D tätä lukee, niin tämmöistä saat.

Aamutossujen kiintiö on nyt täyttynyt. Kolme paria kaapissa ja yksi vuoteen vieressä. Tossuasiahan oli taannoin päivän polttavaa, kun en koko kaupungista saanut tossuja. Stockmannin arvovaltainen kenkäosasto oli jo aiemmin kertonut tossujen olevan sesonkitavaraa ja niitä tulee ja myydään vain ennen joulua. Purnasin siitäkin. Sesonkitavaraa!!!

Ansku P, tervetuloa! Kiitos tulemisesta.






26. marraskuuta 2016

EPÄAMMATTIMAINEN KÄYTÖS

Kuinka monta kertaa sallitaan bussinkuljettajan ajaa bussista lapsi pimeään iltaan, kun ei ole lippua tai rahaa, ennen kuin tämmöiseen kuljettajan epäinhimilliseen käyttäytymiseen puututaan ankarasti? Kuljettaja joutuu puhutteluun. Mitä sitten? On puhuteltu. Tämähän vastikään sattunut tapahtuma ei ole ensimmäinen, eikä se ole taatustikaan viimeinen. Ihmettelen bussissa olevia muita matkustajiakin. Olisi voitu kerätä kolehti ja maksaa tyttö perille. Kuljettaja olisi voinut kaivaa kuvettaan ja antaa tytölle puuttuva raha. Tuskin kenenkään taloudellinen asema olisi keikahtanut. Jos kuljettajan oma lapsi saisi joskus samanlaisen kohtelun, mitä ajattelisi? "Tee toiselle siten kuin toivoisit itsellesi tehtävän."

Minä kävin roskiksella, jos ilma huomenna muuttuu talvisemmaksi, lumisemmaksi ja kylmemmäksi. Ensi viikolla sään ollessa minkälainen tahansa, lähden stadiin. Pankissakin on tapaaminen. Yhdessä pankissa lopetan tilin. Tosin lopullisen päätöksen teen vasta paikan päällä, mutta puolison nimi on poistettava joka tapauksessa. Paperia taas jos jonkunlaista mukaan, että uskovat. Armo kävi kyllä hiljattain oikeuden puolesta, kun sain olla lähettämättä perukirjaa erääseen paikkaan, kun sitä ei siihen hätään löytynyt. Oli vain päätös, jossa tietysti kerrottu oleelliset asiat. Tästä puhelimessa olleessa naishenkilössä oli inhimillisyyttä! Siitä lämmin kiitos. No, löytyi se kysytty perukirjakin, kun oikein pengoin.

Tämä viikonloppu on kuulemma kiivas pikkujouluviikonloppu. Tästä alkaa sitten hillitön joulun valmistelu ja siitä kirjoitti puoliso kerran runon.

JOULURUNO

Taas kaupoissa käydään villiä sotaa
on hankittava ostettava varattava tota ja tota...
jotta sivistysjoulu taas saataisiin aikaan
ja pöydät notkuisi laidasta laitaan.

Kun joskus löytyisi se hallitusherra
joka diktaattorina päättäisi kerran
että kekri ja joulu ja laskiainen
pääsiäiswappu ja mittumaari
ja jokainen muu pyhäntuntuinen päivä
vois olla se yksi ja sama vaan
vaikkapa kahdeksan kuukautta kestoltaan!

(Stadin friidun puoliso)

25. marraskuuta 2016

JUKKA VIIKILÄ SEN SAI

Kun Finlandia-palkintoehdokaskirjat ilmestyivät Suomalaisen Kirjakaupan pöydälle, pysähdyin katsomaan kaunokirjallisuuspuolta. Sillä hetkellä koin voimakkaan intuition. Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista oli pöydällä edustettuna kaksin kappalein toisten takana. Muita oli pino. Kaivoin Viikilän kirjan ja ostin sen. Luin ja ihastuin, kirjoitin blogiinkin. Sydämeni oli kertonut, että ostin Finlandia-palkittavan kirjan. Se tiesi, se tiesi.

Eilen katselin läppärillä HSTV:n palkintojen jakotilaisuuden Kansallisteatterissa. Jukka Viikilä sai Finlandia-palkinnon! Minä tiesin, minä tiesin! Avasin samppanjapullon! Mikä riemujen riemu. Join kuohuvaa ja iloitsin runoilijan puolesta, joka oli kirjoittanut hienon runollisen proosateoksen Engelistä ja Engelin kaupungista, minun kaupungistani. Baba Lybeck luki ehdokkaat ja valitsi Jukka Viikilän kirjan voittajaksi. Kyllä kelpaa skoolata. Onneksi olkoon, Jukka Viikilä. Hyvin tehty, Baba Lybeck!

Tänään kotipäivä. Ensi viikolla ohjelmaa. Aion matkustaa Helsinkiinkin Stockmannille. On oikein lista laadittuna, että en turhaan pasteeraile väärillä osastoilla. Suoraviivaisesti sinne minne pitää. Alkaa jouluruuhkat, joista en pidä. En edes silloin, kun minulla vielä jouluja oli. Tönimistä ihmismassassa, lastenvaunuja, apuvälineitä kulkemiseen, väsyneitä lapsia, lahjapaketeilla iskuja selkään, kiukkuisia ihmisiä eikä minkäänlaista joulurauhaa. Kauppiaat hykertelevät kätösiään, eikä kukaan ole köyhä eikä kipeä. Tai on. Tämä oli vain sanonta. Oikeasti köyhät ovat köyhiä joulunakin. Kipukaan ei katso, onko arjen vai juhlan aika.

Monella on yksinäinen joulu. Joulupuuro seurakuntasalissa ei lievitä yksinäisyyden tunnetta. Eikä se esille kaivettu pari vuotta sitten saatu joulukorttikaan. Jouluja on monenlaisia. Minulla tänä vuonna samanlainen kuin viime vuonna. Ikävä puolisoa. Ostan Herkusta lääkäriäni uhmaten jotain jouluista syötävää, syön ja katselen jouluelokuvia, niitä samoja joita jouluna aina näytetään. Perinteitä silläkin puolella. Joulu on perinteiden aikaa. Lähettäisinkö joulukortteja? Niitä saattaa olla jemmassa, myyjäisistäkin aikoinaan ostettuja. Jospa innostuisin. Mutta varsinaista joulutunnelmaa sydämeeni ei kukaan saa. En Joulua kuitenkaan teilaa. Olkoon se muilla, vaikka kuinka runsaana ja välkehtivänä, yltäkylläisenä kinkkuineen ja kalkkunoineen. Jouluaattoon 29 päivää.



24. marraskuuta 2016

BÖÖ, KUMMITUKSIA

Kohti viikonloppua ja  pakkasia mennään. Sunnuntaina jo ensimmäinen adventti. Joulun valot syttyneet, koristeet paikoillaan minne vaan silmänsä luo. Antaa muitten touhuta. Minä olen sivustakatsoja.

Valvoin puoli viiteen ja heräsin yhdeksältä valtavaan porausääneen. Yläpuolella on viikkotolkulla remontoitu, purettu lattioitakin. Aikamoinen kolina. Sinnitellään.

Helsingissä aiotaan järjestää ensi vuonna kummituskävelyjä. Kaupunginmuseon museoemäntä Vanessa Kairulahti on asian primus motorina. Sederholmin talossakin Aleksilla on kummiteltu. Minulle eivät ole näyttäytyneet. Kaupungin vanhimmassa puutalossa Ruiskumestarin talossa myös kummitellaan. Ei tosin minun  siellä vieraillessani. Olen niin epäuskoinen, että aaveet eivät uskalla tämmöisen skeptikon eteen tulla. Ollessani Kirralla sairastelemassa, Kirurginen sairaala valmist. 1888, kuulin talon ensimmäisen ylihoitaja Sophie Mannerheimin kuljeskelevan entisessä työpaikassaan öisin. Varmemmaksi vakuudeksi sanottiin jopa lääkäreiden uskovan. Oopperassa pitää olla totta kai kummitus. Niin on myös Bulevardin vanhassa oopperassa laita. En ole häntäkään nähnyt. Kansallisteatterilla niin ikään oma haamunsa. Ei ole ollut ilo tavata.

Sitten vielä ne kolme maahan ilmestynyttä ristiä Kaivopuistossa. Paikalla tapahtui vuonna 1913 kuolemaan johtanut onnettomuus ja ristit ilmestyivät sen muistoksi aina uudelleen ja uudelleen. Tosin on nähty vanha nainen hiippailemassa ja häntä epäiltiin vahvasti ristien piirtäjäksi. "Ristitien" paikalla on vuodesta 1987 ollut pyörätie. Kummitusjutut Kirraa paitsi ovat viimeisimmässä Helsinki-Info-lehdessä, joka putosi postiluukusta eilen. Isäni kertoi eräästä talosta rannalla Kaivopuistossa, jonka ikkunassa oli valkopukuinen naiskummitus katselemassa Suomenlinnaan päin, jossa oli hänen rakastajansa. Nyttemmin sekin talo purettu. Onhan näitä tarinoita. Myönnän maailmassa olevan paljon tieteellekin selittämättömiä asioita, niin miksi ei kummituksia? Olkaamme avoimia kaikelle.

Blogiin pannaan joskus ulkomaan kieltä. Nyt panen minäkin lordi Byronin (George Gordon Lord Byron 1788-1824) tapaan:

THERE BE NONE OF BEAUTY´S DAUGHTERS

Here be none of Beauty´s daughters
With a magic like Thee;
And like music on the Waters
Is thy sweet voice to me:
When, as if its sound were causing
The charméd ocean´s pausing,
The waves lie still and gleaming,
And the lull´d winds seem dreaming:
And the midnight moon is weaving
Her bright chain o´er the deep,
Whose breast is gently heaving
As an infant´s asleep:
So the spirit bows before thee
To listen and adore thee;
With a full but soft emotion,
Like the swell of Summer´s ocean.








23. marraskuuta 2016

LEHMIÄ, LAMPAITA JA RUNOILIJOITA

Eilen kaupassa, kuten olin päättänyt. Naapuri tuli portaassa vastaan ja keskustelimme hetken säästä. Pientä laihaa tihkua, ehkä enemmänkin vetistä sumua. Kävin parissa myymälässä ja lopuksi hedelmiä, rucolaa ja ruispuikuloita. Istuin penkillä ja viereeni istahti herrahenkilö, joka aloitti keskustelun sanomalla, että maailma on muuttunut. Hän kertoi, mitenkä siinä paikassa, missä nyt istuimme, söivät Itäkeskuksessa aikoinaan lehmät ja lampaat ruohoa. Se oli kuulemma 1950-lukua. Toivotin hyvää päivän jatkoa ja jätin hänet muistojensa pariin. Totta kai maailma on muuttunut ja hyvä niin. Maalaismaisema vaihtunut urbaaniin katukuvaan ja vilkkaaseen liike-elämään. Lammas on wc-paperipaketin kyljessä ja lehmä päässyt maitopurkkiin. Eläviä pidetään navetassa ja lampolassa jossain kaukana Helsingistä.

E. kertoi, että X Factorissa kilpaileva Saara Aalto on kotoisin Oulusta, eikä suinkaan Lapista, vaikka tuomari Sharon Osbourne on antanut ymmärtää hänen olevan porojen mailta vaarojen keskeltä pohjoisesta Suomesta (tai Norjasta, kuten Sharon laulajansa kerran esitteli muistamatta edes hänen nimeään). E. tuntee perheen. Kaikki ovat musiikki-ihmisiä, koko sukua myöten.

Olen nyt toisen Agatha Christien Poirot-kirjan kimpussa. Surukseni muistin, että kirjailijahan tappaa Poirotin aikanaan. Minusta Poirot olisi voinut vetäytyä vain eläkkeelle ja kirjoittaa vaikka muistelmansa. Kun tämä kirja on luettu, taidan taas marssia Suomalaiseen ja kurkata, onko runohyllyssä Tiihosta ja tilata lordi Byronin runokirjan, jos sitä saa, ja sitten ostaa jälleen pari Christietä. Kysellä vaikka myyjän kauhuksi saman tien Percy Bysshe Shelleyn runoja. Runot ja murhat sopivat hyvin yhteen. Samoilta saarilta kotoisin kaikki neljä herraa. Byron (kuoli Kreikassa), Keats (menehtyi Italiassa) ja Shelley (samoin Italiassa) pesunkestäviä englantilaisia ja Yeats syntyi Irlannissa ja meni Ranskaan kuolemaan.

MENNYT

Se aik´ on mennyt menojaan.
Se iäks tyhjiin juoksi!
Täss´ seisomme vain,
kun valittain
käy hautoja haamuja vainajain
nuo toivot, jotka tuonelaan
vei elon tumma vuoksi.

(Shelley, luultavasti 1817, viisi vuotta ennen runoilijan kuolemaa)




22. marraskuuta 2016

HENNAKSI LUULI

Voi,voi, mitenkä sitä voi erehtyä hennan ja khat-huumeen välillä. Espoolainen kunnallispoliitikko tuli Etiopian matkaltaan kotiin ja luuli tuovansa 22 kiloa hennaa ja tulli kertoikin ilmeisesti hämmästyneelle poliitikolle, että herralla on khat-huumetta matkalaukuissa 22 kiloa. Voi, voi sentään. Siinä erehdyksessä meni kunnalisvaalien ehdokkuus. Hän katuu, kun ei osannut arvatakaan kanniskelevansa khatia ja kun sen piti olla ihan vaaratonta hennaa. Miten siinä nyt semmoinen erehdys pääsi käymään?

Tänään on kauppapäivä, kunhan tästä tokenen. Hedelmiä ja ruisleipää. Lipittelen nyt ensi alkuun aamukahvini loppuun ja sitten muiden  aamupuuhastelujen jälkeen konttaan kauppakeskukseen. Juttelin illalla Ouluun ja E. kertoi, että hänen poikansa M. oli hämmästellyt muuttamistani Itäkeskukseen. Minä en hämmästele, vaan itken. Joku on sanonut, että totun. Katin kontit! En ikinä!

Luin toisen Christien loppuun ja sain tietää, että Hercule Poirotilla on ollut Achille-niminen veli. Poirotin yksityiselämää kun emme ole päässeet paljoa repostelemaan. Jos vähääkään. Tässä kirjassa Poirot juo muuten olutta, jota hän ei David Suchetina tv-sarjassa milloinkaan tee. Muistan Poirotia suorastaan puistattaneen, kun joku olisi tarjonnut hänelle tuopillisen kaljaa. Achille-Achilles, hänkin kreikkalainen sankari Herkuleen tapaan. Tosin Achileella oli heikko kohta kropassaan kantapään kohdalla, kun Herkules uhosi kaikkinensa ilman heikkouksia. Tämä Achilleen kantapääjuttu on meille kaikille tuttu juttu.

Tänään päästän mahdolliset lukijani pälkähästä ja vaikenen päivittäisestä Yeatsistani.





20. marraskuuta 2016

PAPERINENÄLIINOJEN KIRJO

Pyörryksissä olen jo niiden kymmenien jugurtti-, maito-,-piimä-, ja viilipurkkirivistöjen edessä kaupassa ja nyt olen pökertynyt siitä määrästä paperinenäliinoja, joita kaupataan. On silkinpehmeää, perhepakkausta, jojoba-balsamia, softia, ultrasoftia, raikasta mentholia, säästöpakkausta...  On kaksi- ja kolmikerroksisia. On pieniä paketteja taskuun mahtuvia ja niitäkin eri kokoja. Pitää tietää tarpeen määrä ja nuhan laatu ostaessaan paperinenäliinoja. Minä en ole mennyt halpaan niin sanoakseni, vaan nappaan semmoisia 100 kpl:een paketteja edes tutkimatta, ovatko softia tai ultrasoftia tai jotakin muuta. Nenäni on tyytyväinen kaikkeen ja niistäminen sujuu. Ihmettelen vain, mitenkä hemmotelluiksi me olemme muuttuneet paperinenäliina-asiassakin. Hukumme tähän yltäkylläisyyteen ja ainaiseen valintojen tekemiseen näinkin yksinkertaisessa asiassa kuin nenän niistäminen paperinenäliinalla.

Agatha Christie on pannut oikean Herakleen urotyön kuudenneksi, vaikka se Antiikin tarinoissa on  viides eli Herakleen tehtävänä oli erään Arkadian paikkakunnan vapauttaminen  ihmissyöjähirviöistä. joita kutsuttiin saman nimisen järven mukaan Stymfaloksen linnuiksi.

Christie kertoo Harold Waring-nimisestä alivaltiosihteeristä, joka vietti lomaa Herzoslovakiassa eräässä hotellissa Stemka-järven rannalla.  Waring oli kiinnittänyt huomionsa kahteen naiseen ja hänestä kumpikin näytti oudosti linnulta  koukkunenineen ja liikkumattomine kasvoineen, hartioillaan viitta, joka muistutti tuuleen levittäytyneenä linnun siipiä. Tästä alkoi Hercule Poirotin urotyö ahkerine aivosoluineen. Vielä oli jäljellä kuusi sankaritekoa, jotka Poirot oli itselleen luvannut selvittää, kuten Herakleekin omansa. Tässä kohdin kirjaa olen ja jatkan lukemista myöhemmin.

Enkä suinkaan ole hylännyt Yeatsiani, en. Viime päivinä itselleni uskollisena laitan tähän loppuun  hänen pienen runonsa.

TAKKI

Tein laulustani takin,
koristin ja kirjailin
sen vanhoin myytein
helmasta ylös kaulukseen.
Mutta narrit takin veivät,
tekeytyivät maailman silmille
niin kuin olisi se tekoa heidän.
Laulu, pitäkööt he takkini,
sillä uljaampaa on
paljaana kulkea.

19. marraskuuta 2016

HERCULE ON SANKARI

Yö oli uneton, mutta mukavasti meni Agatha Christien seurassa Herkuleen urotyöt. Poirot istuskeli tohtori Burtonin kanssa kotonaan  maistallen Château Mouton Rotschildia. Keskusteluaiheena Poirotin etunimi Hercule. Tohtori tahtoi tietää, mistä  Hercule tulee? Päähänpisto vai äidin oikku? Miehille tuli siinä puheen edetessä mieleen klassisen kirjallisuuden Herkules, jota Poirot ei hyvin tuntenut, kun häntä ei liiemmin ole kiinnostanut klassikot. Hiukan Poirotia tuntui harmittavan tämä puoli hänen sivistyneisyydessään. Olihan Herkules kuuluisa sankari kaksinetoista urotöineen ja joka nostettiin jumalten joukkoon.

Poirotia alkoi kiinnostaa klassisen mytologian kaveri ja hän päätti suorittaa omalta osaltaan kaksitoista sankaritekoa eli ottaa tehtäväkseen selvittää tusinan verran vaativia ja vaikeita "urotekoja", joissa pääosaa näyttelisivät hänen kuuluisat harmaat aivosolunsa. Tämä oli kirjan alku ja minun kiinnostukseni heräsi heti jo senkin takia, että olen ollut aina kiinnostunut mytologiasta ja lukenut nuhjuuteen asti kaksiosaisen Alf Henriksonin Antiikin tarinoita, jonka ensimmäisessä osassa on  kreikkalainen jumaluustarusto. Sen mukaan Herkules-Herakles sai alkunsa Zeun iskettyä jumalalliset silmänsä maalliseen vaimoon Alkmeneen. Ovela pääjumala otti Alkmeneen aviopuolison hahmon ja lähti täyttämään aviollisia velvollisuuksiaan. Siitä sai alkunsa Herakles, eikä  pääjumalan vaimo Hera katsellut suopein silmin tapahtumaa. Herakles syntyi ja Hercule Poirotilla alkoivat työt.

Joskus kolmen maissa nukahdin lopulta ja nukuinkin sitten melkein yhteentoista. Ei haittaa, ei ohjelmaa tänään paitsi pyykinpesua koneella ja ehkä roskiskeikka. Herättyäni lukaisin Yeatsia ja poimin tänne pantavaksi seuraavan:

MIELEN ILMAPALLO

Kädet, tehkää tehtävänne:
tuokaa ahtaaseen suojaansa
mielen ilmapallo,
jota tuuli vie ja pullistaa.



18. marraskuuta 2016

YEATS JA CHRISTIE

Konttasin taas kauppakeskukseen. Perjantaipäivä ja väkeä kuin pipoa. Ostin kolme kirjaa Suomalaisesta, jossa kassan virkaa teki nuorimies, joka antoi ymmärtää kielitaitonsa määrän sanomalla "OK, thank you, hi, all right  yms. Maksaessani kysyin, onko hän englanninkielinen?  "En, mutta mä osaan kieliä, espanjaakin." Minusta tämmöinen käytös ei sovi asiakaspalvelussa Suomessa suomenkielisen asiakaskunnan kanssa. Tökeröä. Minua edellä oleva vanhempi naisihminen näytti hämmästyneeltä, eikä osannut sanoa kassamiehelle yhtikäs mitään.

Ostin kaksi Agatha Christien kirjaa (ehkä joskus luettukin) sekä William Butler Yeatsin runokirjan Torni ja kierreportaat (Basam Books 2015, suom. Jyrki Vainonen). Yeats (1865-1939) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1923. Yeats kuuluu samaan ikiomaan kategoriaani kuin Keatskin. Viipyilin kauan kirjakaupassa, niin, että kolme myyjää tuli kysymään, jos tarvitsen apua. En tarvinnut.

Sitten kömmin erään koruliikkeen kautta ruokakauppaan täydentämään vihannes- ja hedelmävalikoimaa kotona. Ehdin juuri mukavasti, kun vesi alkoi taas juosta hanoista. Huomasin mennessäni lapun veden sulkemisesta jonkun vesilukon falskaamisen takia.

"Vaikka lehtiä riittää, on vain yksi juuri.
Halki nuoruuden valhevuosien
keinutin valossa kukkia ja lehtiä.
Nyt saan kuihtua, todeksi tulla"

(William Butler Yeats)

17. marraskuuta 2016

YHÄ SAMAA KIRJAILIJALUMOA

Istun kirjoituspöytäni ääressä, taustalla soi Duke Ellingtonin Warm Valley ja kirjoitan aamupalaa nauttien. Paahtoleipä siveltynä skotlantilaisella neljän marjan jouluhillolla, jossa glögin makuvivahde, päällimmäisenä voimakkaasti tuoksuvaa ranskalaista le Maricaire-juustoa. Musiikki ei liippaa läheltäkään Helsinkiä, jonka lumoissa yhä olen Eino Leinon Helsinki-kirjan sivuilla. Vanhat kirjailijat Tulenkantajineen ovat jo takana päin ja nyt ollaan  Anja Snellmanissa, Ilpo Tiihosessa, Pirkko Säisässä, Arvo Salossa...  Monta uutta asiaa olen saanut mahdutettua aivoihini. Eri asia, saanko ne aina halutessani kaivettua ulos.

Kirjassa kerrotaan hulvattoman hauskoja juttuja kirjailijoiden ravintolailloista. Kosmoksessa tapahtui kerran, että Arvo Turtiainen ja Veijo Meri astuivat sisälle ravintolaan. Kunnioitetut kirjailijat saivat tulollaan aikaan hiljaisuuden salissa. Pian kuului kuitenkin jostain pöydästä "Vanhus ja meri". Kommentti kuuluu siihen kuolemattomaan huulisarjaan, joita kuuli Kosmoksessa. Leino tuumaa kirjassaan, kukapa siitä seurakunnasta ei olisi Hemingwayta lukenut.

Ilpo Tiihonen on usein lämmittänyt mieltäni ja nyt Leino päästi kirjaansa yhden Tiihosen runon. "Pitkäsilta. Pätkä mies / veteen tuijottaa. / Sillan alla sorsanpoika / Katsoo kurkkijaa. / Hetkisen he kuuntelevat samaa suhinaa... / Kaisaniemen lahteen jostain / tähti putoaa. / Nyökkäävät he toisilleen, / täytyy lähteä... / mutta nyt on molemmilla / pala tähteä."

Tiihosen runot ovat usein Helsingistä. Minullakin muutama jostain napattuna, vaan ei kirjana. Pitää taas käydä Suomalaisessa Kirjakaupassa. Nyt on jälleen mieltä ostaa Helsinki-kirjoja, koska tiedän niiden tulevaisuuden, joka ei ole kaatopaikka tai riepoteltuna kokonaisuudesta erilleen. Olen tehnyt diilin, mutta en kerro kenenkä kanssa. Kirjat pääsevät kuitenkin hyvään kotiin, jossa luetaan.

Sain eilen muutakin aikaan kuin lukemista. Varasin ajan pankista lopettaakseni puolison ja minun tilin. Perukirjasta jäljennös mukaan. Samoin toiseenkin paikkaan, johon eilen soitin. Saan puolison erolomakkeen, joka täytettävä ja palautettava perukirjan kopion kanssa. Sitten vielä yksi pankki ja eiköhän pääty siihen. Samanlaiset asiat isäni puoleisen pikkuserkkuni vaimolla edessään. Soitin ja kuulin Pentin kuolleen. Emme olleet tavanneet enää vuosiin, mutta puhelinkeskusteluja käyty Pentin jaksamisen huomioon ottaen. Rivit harvenevat. H. itki kertoessaan ja minä myös. Vuosikymmenet olemme tunteneet ja nyt Penttikin on poissa.

16. marraskuuta 2016

KIRJAILIJAT KAUPUNGISSA

Olen jo yli puolen välin Kirjailijoiden Helsinki-kirjassa. Töölössä, minun lapsuuteni kotikulmilla, asuneet monet kirjailijat. Kun Töölöä  rakennettiin, muutti vastavalmistuneeseen taloon Maria Jotuni ja Viljo Tarkiainen. Töölön rakennuskaava oli Lars Sonckin ja  Gustaf Nyströmin. Minä asuin Töölössä vielä kauan naimisiin menoni jälkeenkin. Silloin kaupunginosa oli jo valmis ja asukkaita täynnä.

On ennenkin ollut "muotia" mennä joko naimisiin tai pitää muuten seuraa huomattavasti nuoremman henkilön kanssa. Ei se mikään 2000-luvun juttu ole. Ilmari Kianto sai lapsen 53 vuotta nuoremman naisen, 23v, kanssa. Lapsi kuitenkin menehtyi. Kiannolla oli kolmesta laillisesta avioliitosta, jotka  olivat A-, B- ja C-sarjaa, kaksitoista lasta. Kianto joutui vankilaan kirjoitettuaan sikarilaatikon kanteen "venäläisille tovereille" Suomussalmella 1939 viestin venäjäksi, että nämä säästäisivät "köyhän kirjailijan kodin kunnioittamalla sitä sivumenolla". Kiantoa uhkasi teloitus maanpetoksesta. Joutui istumaan tutkintavankeudessa puoli vuotta ja sitten kuusi kuukautta vankilassa. Kiannon viesti sotimaan tulleille miehille katsottiin olevan merkki, missä vihollinen voisi majoittua "tuossa on saari autiona ja itään päin huvila muine rakennuksineen". Ilmari Kianto eli 95-vuotiaaksi ja jaksoi koko elämänsä katsella kauniitten naisten perään. Mutta Helsingistä korpikirjailija ei pitänyt, vaikka siellä asuikin joitakin vuosia Mariankadulla ottaen presidentti Kekkosenkin vastaan syntymäpäivinään.

Kirjailijoiden elämä oli vauhdikasta, joskus liiankin. Juopottelua keskustelujen lomassa, sivuhyppyjä avioliitossa, rahahuolia, kirjojen julkaisemisia, joskus kultaa ja kunniaa. Elämää, josta jälkipolville kerrotaan. 





15. marraskuuta 2016

LUKEMISTA

Kaivoin hyllystä iltalukemiseksi Oscar Wilden Valehtelun rappio. "Valehteleminen on rappiolla niin taiteena, tieteenä kuin yhteisenä huvina". Kirja on Otavan vuodelta 1988. Alkuperäinen teos 1889. Se on dialogin muodossa Cyrilin ja Vivianin keskusteluna. Pidän Oscar Wilden teksteistä, kaveri kiehtoo minua älyllään. Wilden kerrotaan sanoneen kerran tullissa, ettei hänellä ole muuta tullattavaa kuin neroutensa. Olen aina etsinyt älykkäiden miesten seuraa. Menin naimisiinkin sellaisen kanssa. Mitä sitten on älykkyys? Välttämättä ei kirjaviisautta. Ei likikään.  Väitöskirjoja?  Ei aina sitäkään. Sydämen viisautta? Kauniisti sanottu. Jätän pohtimisen tähän.

Eilen reippailin kauppakeskuksen Suomalaiseen Kirjakauppaan ja ostin Eino Leinon (ei se Eino Leino) Kirjailijoiden Helsinki (Gummerus 2013). Juuri siirryttyäni runohyllyn eteen, kuulin nimeäni mainittavan. Ruustinna. Pari päivää sitten olimme puhuneet puhelimessa. Nyt halattiin. Ilahduin kovasti tapaamisesta. Hän oli liikkeellä naapurinsa kanssa. Kuten jo puhelimessa, lupasimme taas "palata asiaan" ja se tarkoittaa ihan minun luokseni tulemista. Jos ei ennen joulua, niin sen jälkeen. Lähtivät kangaskauppaan ja minä kotiin päin. Rollaattori täynnä taas ostoksia. On se vaan kumma, että yksineläjälläkin riittää ostamista. No, kerran pari viikossa käyn. Pitäisi mennä pankkiin poistamaan puolison nimi yhteisestä tilistä nyt kun on jo perunkirjakin. Kohta ei ole enää mitään poistamista, kaikki hoidettu. Olen vain minä ja yksin minä.

Kirjailijoiden Helsinki on minulle tietysti syntyperäisenä helsinkiläisenä mielenkiintoinen teos. Eino Leino kertoo muun muassa Linnunlaulun Villa Kivestä, kirjailijoiden talosta, Töölönlahden rannalla, jossa minäkin kuunnellut monet esitelmät kirjailijoista, jopa heidän itsensä kertomana. Huvilahan oli aikoinaan Maila Talvion ja puolisonsa kielitieteilijä Jooseppi Mikkolan kotina. Sinne kokoontuivat vuosien ajan pitämään "kirjallista salonkia" Ilmari Kianto, Eino Leino (SE Eino Leino), Kasimir Leino, Otto Manninen, V.A. Koskenniemi, F.E. Sillanpää, Juhani Aho ja monet muut. Minun aikanani heitä ei enää Villa Kivessä näkynyt, mutta  nykyajan kirjailijoita kyllä. Puolisoni sairastuttua 2003 jouduin näistä kirjallisista illoista luopumaan kuten monesta muustakin harrastuksestani. Muistaakseni olen blogissani joskus kertonut enemmänkin Villa Kivestä ja Linnunlaulun puutaloidyllistä.



14. marraskuuta 2016

KAIPAUSTA

Ovi hilseilee,
kirjoitus ovessa
hilseilee  - saako
hän, ken tästä käy,
kaiken toivonsa heittää?
Ei. On liian varhaista.
Minä olen
kuluneitten unien
hiljainen vartija.

(Bo Carpelan, suom. Caj Westerberg)


Olen lukenut Carpelanin runoja mustakantisesta kirjasta Staden, Kaupunki (kust. Opus vuonna 2006), jossa ne ovat sekä ruotsiksi että suomeksi. Runoja Helsingistä. Luin muutakin nukahtaakseni illalla. Kahden maissa otin unipillerin. Uni tuli ja vei.

Jouten olin koko eilisen päivän. Katselin täysinäistä roskapussia. Mitä turhia? Ehtii sen joskus muulloin. Ehkä tänään, ehkä huomenna. Panin pestyt pyykit kaappiin. Olin olevinani hyödyllinen.

Suomen lippu roikkui pihalla alakuloisena varressaan kiinni tuulettomassa säässä. Isänpäivä. Lähetin terveisiä pilven reunalle ja kuvittelin isäni hymyilevän. Ehkä hän pelaa siellä shakkia kavereittensa kanssa tai pesäpalloa tai tapaa sukulaisiaan, joista otti selvää sukuselvitykseensä. Pääsi pari sataa vuotta taaksepäin. Ei herroja jos ei narrejakaan.

Ikävöin puolisoa. Ihan kuin hän olisi hetken ollut vierelläni. Siihen kuuluu lehahdus, on Ruustinna kertonut. En tuntenut sellaista. Oli vain ikävä. Katselin tv:stä Hercule Poirotin hyvin hoidettuja viiksiä ja hänen harmaitten aivosolujensa työskentelyä. Murha selvisi, eikä se ollut hovimestari. Sitten siirryin Teemalle ja Kirjavaan satamaan (ohj.Howard Hawks 1944). Tästä elokuvasta kerrotaan alkaneen Humphrey Bogartin ja Lauren Bacallin rakkaus.

12. marraskuuta 2016

KETUTUSTA

Harmittaa. Kun portaassa on siivouspäivä, säilyttävät siivoojat pesuvedellä täytettyjä ämpäreitään  ja vateja pienessä hississämme. Sinne ei mahdu apuvälineitä käyttävät henkilöt, muun muassa pyörätuoli tai rollaattori. Työntekijä saattaa olla missä tahansa kerroksessa, eikä kuule pyyntöä siirtää tavarat hissistä ulos. Mikä ihmeen säilytyspaikka hissi on? Nyt suivaannuin jo niin paljon, että lähetin sähköpostia siivousfirmalle, joka kehtaa netissä mainostaa vielä "asukasviihtyvyyttä" työllään. Eilen nimittäin jouduin pakosta kamppailemaan vettä täynnä olevien ämpärin ja vadin kanssa, että mahduin rollaattorin kanssa hissiin. No, kiskoessani tavaroita, valui vettä aika paljon sekä hissiin että portaaseen. En ollut pahoillani.

Pakkasta eilen niin että tuntui. Ulkona en ollut, mutta asteet tiesin. Iltapäivällä enää -5 astetta. Tuulen mukana kuulemma -11. Kuuntelin melkein koko päivän Duke Ellingtonin (1899-1974) jazzia ja nautin. Järjestelin huvikseni hieman paikkoja ja kuuntelin puhelimessa muutaman kiduttavan minuutin pankkiiriliike Alexandrian myyntipuhetta, johon lopulta sain sanottua sanottavani väliin, jolla suljin ilman pilkkuja ja pisteitä pulputtavan miehen suun. Inhoan näitä ulkoa opittuja fraaseja, joista on kadonnut inhimillisyys. Eteläespalle en siis ensi viikolla mene.

Uusi läppäri hankittava jossain välissä. S yritti etänä kaikkensa hävittääkseen itsekseen sopimattomiin paikkoihin ruudulle vauhdilla ilmestyvät kakkoset. Hän on korjannut saman vaivan ennenkin ja kone pelaa moitteettomasti jonkun aikaa. Oli se aikoinaan takuukorjauksessa/valohoidossa, mutta vaiva ei poistunut kuin aivan hetkeksi. Sillä koneella siis sitten paiskaan vesilintua. Eikä ole edes vanhakaan. S  tulee mukaan neuvonantajaksi kauppaan ja asentaa vehkeen käyttökuntoon. Onneksi on tämä S!

Juttelin eilen puhelimessa kauan aikaa M:n kanssa, joka on eri henkilö kuin se toinen M. Keskustelimme maailmaa parantavasti sekä vielä omia asioitamme. Hän oli sitä mieltä että maailmaa uhkaa kolmas maailmansota. Olin lentää tuolilta. Ennusmerkit ovat samanlaisia kuin ennen toista maailmansotaa, sanoi. Pysyin kuitenkin tuolilla. Päätimme tavata ennen kuin mitään hirmuista tapahtuu. Minä en ihan näin kamalaan juttuun kuin kaikkinainen sota, usko. Mitään sissisotaa se ei enää olisi vaan vain yksi iso pum ja piste. Torakat jäävät. Nehän kestävät mitä vaan.

10. marraskuuta 2016

HUOPATOSSUT


Juuri ennen lumisadetta ehdin kauppaan ja roskikselle. Muhkuraista oli kulku, vaikka aura käynyt. Mentävä oli. Toivottavasti rollaattori ei sano yhteistyötämme irti, kun koville joutuu. En pidä talvesta.

Helsingin Sanomissa pohditaan yhä, miten maailman käy, kun herra Trump tarttuu USAn ohjaksiin. Kaveri ei ole kuulemma ylen määrin kiinnostunut Euroopasta Baltian maineen. Aikoo rakentaa muurin Meksikon ja USAn väliin välttääkseen ne ihmiset, jotka havittelevat Amerikan eldoradoa. Muutakin uutuutta tiedossa, kunhan Trump pääsee remmiin. Tai sitten ei. Vanhaan malliin maltillisesti mennään. J lähetti sähköpostia Trumplandiasta ja kertoi vielä siellä olevan  rauhallista. HS kyllä kertoi kansan nousseen Trumpia vastaan mielenosoituksin.

Postitin Italian kirjeen ja kysyin Citymarketista taas sellaista, joka "ei kuulu valikoimiin". Minua aina onnistaa. Tästä tulikin mieleeni, että olen ostanut (en Citymarketista) kolmet tossut. Ennen joulua vielä yhdet, jos onnistun saamaan ne, joita alun perin olen kaivannut. Pehmeitä ja naisellisia, siroja ja sieviä. Nämä nyt ostetut ovat ehtaa espanjalaista huopaa! Kaukana naisellisuudesta. Kuin huopasaappaista leikatut terät ja vähän jalan rinnan päällekin jätetty huopaa. Lämpimät kyllä, mutta kolhot. Niillä nyt saapastelen hempeät yöpaidat päällä ja yhä mietin, mihin on kadonnut naisellisuus?

Helsinki-Seura tarjoilee jäsenilleen kaikenlaista venäläisyyttä Helsingissä 1800-luvulla. Kiinnostaa, mutta en mene. No, me olimme Venäjään liitettyinä, mutta keisarien armosta autonomisesti. Kuten olen monesti sanonut, pidän vuosisataa hyvänä suomalaisille. Oma raha, markka, sähkö, kaasu, rautatie Helsinki-Hämeenlinna, Engel, Fazer, Ekberg... Ei huono. Hyllyssä on pitkä rivi kirjallisuutta asiasta.

Nyt menen laittamaan salaatin, syön ja katselen samalla lunta ulkona.







9. marraskuuta 2016

YLLÄTYSTULOS VAALEISSA

Niin sakeasti satoi lunta, etten nähnyt ikkunasta kadun toiselle puolelle. Ja juuri olivat aura-autot käyneet, kuten yölläkin jyristivät talon ohi. En jaksanut valvoa ja odottaa USAn kohtaloa presidentin vaaleissa, mutta aamulla kuuden jälkeen olin jo paremmin asioista perillä.

Trump sai vaaditut valitsijamiehet ja ylikin. Niin hänestä tuli USAn seuraava presidentti ja Clinton hävisi, mutta taisteli kunniakkaasti. Heti alettiin spekuloida, mitä Trumpin valinta aiheuttaa maailmalle, Euroopalle ja Suomelle. Siinähän ihmetellään.

Eilen kävin roskiksella, koska pihatiet aurattiin ja lumisade laantui hetkeksi. Tänään sisällä, mutta huomenna aion kauppaan. On talvi taikka ei, kylmä taikka vari, en voi linnoittautua sisälle, vaan hommat hoidettava ja näin minä sen tahdonkin. Rollaattorissa aika isot pyörät, että puskee pehmeän pakkaslumen läpi helposti. Loskakeli ja paakkuuntunut lumi teettää jo enemmän työtä. Pyörätuolilla kulku oli yhtä piinaa ja joskus aivan mahdotontakin. Silloista kotikatua ei aina hetikään aurattu. Nykyistä kyllä. Jalkakäytävätkin hoidetaan. Yksi plussa Itäkeskukselle!

Olisikohan niin, että Jukka Viikilä  kirjoittaessaan Akvarelleja Engelin kaupungista, olisi lukaissut Kalevi Pöykön C.L.Engel 1778-1840 ? On nimittäin niin samoin sanoin kirjoitettu muun muassa arkkitehdin pukeutumisesta. No, lainailenhan minäkin ja moni muu. Panenkin seuraavaksi yhden lainan Katri Valan runosta Lunta viimeisen säkeistön:

Lumi liehuu ruudun takana
kuin valkoinen sauhu.
Talven viileä haltiatar
astuu pehmeästi ohi.
Sen hämärät, hunnutetut silmät
vaikenevat auringosta.



8. marraskuuta 2016

MAA TULVILLAAN ON LUNTA

Ja lunta tulee lisää. Aurat jyräävät. Talvelta näyttää. Luin loppuun Viikilän "akvarellit" ja tykkäsin. Kirjan innoittamana kaivoin hyllystä Helsingin kaupunginmuseon kustantaman 1990 Kalevi Pöykkö C.L.Engel 1778-1840, jonka olen joskus lukenut. Pitäähän minun pysytellä vielä hetki sen ajan Helsingissä, jota niin suuresti rakastan. Talvia sai myös Engel tuta pasteeraillessaan rakennuksilla aina yhtä herrasmiehen elegantisti pukeutuneena.

Toinen läppäri suoltaa 2-numeroita sinne, missä tilaa on. Otin jo kolmantena päivänä yhteyttä tietokonehuoltajaani, joka lupasi etäyhteyttä keskiviikkona saadakseen numerot pois sotkemasta. Tätä näpyttelen toisella koneella. Onneksi niitä on kaksi ja juuri tämmöisten ikävyyksien varalta. Ilman tietokonetta kun en enää tulisi toimeen.

Posti aikoo vähentää postinkantoa kolmeen päivään viikossa. Mitenkäs sitten käy niiden ihmisten, jotka saavat laskunsa paperisina kirjekuoressa? Nykyisin on usein viikko aikaa eräpäivään. Jos hullusti käy, niin eräpäivä on samana päivänä kuin lasku tulee. Vai oliko se niin, että vuonna 2018 lopetetaan kirjeitten kanto? No, joku toinen kuin Posti hoitaa. Kai. Kerrostaloihin yhteinen lokerikko, josta kukin hakee postinsa. Käytäntö on jo monessa maassa, tiedän. Mutta mistä olen iloinen: Tampere saa ratikat! Ajatelkaas, Hämeenkadulla mennä kolistaa spora.

Minä povaan Clintonia USAn seuraavaksi presidentiksi. Ja toivonkin niin käyvän, enkä yksinomaan feministin ominaisuudessa. Trump minua hiukan pelottaa ajatuksineen. Jännitetään vielä vähän aikaa.

Lipittelen kahvini loppuun, katselen lumisadetta ja sitten menen suihkuun ja aloitan lumisadepäivän sisällä lämpimässä. Kyllä se joskus laantuu.



7. marraskuuta 2016

ELOKUVA, JOKA JÄÄ MIELEEN

Lisää lunta Helsinkiin luvattiin ja sitä tulee. Tuskin aurat eilisen jälkeen lopettivat työnsä, kun on alettava taas uudestaan. Satakoon, en välitä. Roskapussit parvekkeelle odottelemaan pihatien puhdistamista lumesta, että pääsen roskikselle rollaattorin kanssa. Ruokaa on, hedelmiäkin, vettä hanasta. Mikäpä tässä ollessa. Ateneumiin meno säiden mukaan. No, jos lunta riittää loputtomiin, on ulos mentävä. Ei tämä ensimmäinen talvi minulla ole.

Katselin eilen ranskalaisen elokuvan, suomalainen nimi "Koskemattomat". Jähmetyin jo ensi metreillä sohvan nurkkaan, vaistoni kertoivat sen kannattavan. Moni leffan katsojista tietää juonen joka perustuu todellisuuteen. Musta mies ja valkoinen mies. Toinen rikollistaustainen velikulta ja toinen keski-ikäinen neliraajahalvaantunut mies pyörätuolissa. Olivier Nakachen ja Èric Toledano ohjanneet mestariteoksen vuonna 2011. Francois Cluzet pyörätuolissa Philippe Pozzo di Borgo-roolissa ja Omar Sy positiivista elämänasennetta noudattavana Drissinä, josta tuli Philippelle omaishoitaja ja ystävä.

Philippe oli viettänyt rauhallista ja tapahtumaköyhää elämää kotonaan sukulaistensa ja avustajiensa säälimänä miehenä. Rahasta ei ollut puutetta, vaan siitä ei ollut apua saamaan elämästä elämisen arvoista. Sitten pelmahti Driss työnhakuun paikalle ja Philippe ihastui tähän vallattomaan raakileeseen, jonka elämänasenne edusti kaikkea muuta kuin mihin Philippe oli tottunut. Alkoi uusi aika kummallekin.

Pyörätuolilla singahdettiin iloisen elämän pyörteisiin, riippuliidäntää, pitkiä kävelyjä, oopperaa Drissin kauhuksi, aterioita ravintoloissa eikä hituistakaan sääliä, leikinlaskua halvaantumisesta, naurua ja kiintymystä kummankin miehen taholta. Driss oppi vastuuntuntoa, hoitotaitoja, ylellistä elämää Philippen kodissa omassa huoneessa kylpyammeineen, jota Drissillä ei koskaan ollut ollut. Puhuttiin naisista, seksuaalisuudesta, elämästä yleensä. Philippe nauroi ja nautti Drissin, joka ei ollut aiemmin kokenut sivistyneisyyttä siinä määrin kuin nyt, seurasta.

Kaikki loppuu aikanaan. Driss lähti. Philippen elämästä tuli jälleen ikävää ja ilotonta. Mutta vielä Driss järjesti Philippelle yllätyksen. Hän tuli ja vei entisen hoidokkinsa ravintolaan, jonne oli kutsunut Philippen naisystävän, jota Philippe ei ollut koskaan tavannut kuin kirjeenvaihdon perusteella. Nyt naisesta tuli elävä. Philippen elämä ei ollutkaan enää Drissin lähdön jälkeen taas paikalleen jämähtänyttä.

Koska elokuva perustuu todellisuuteen, on sillä jatko oikeassa elämässä. Philippe on nykyisin naimisissa ja asuu perheineen Marokossa. Abdel Sellou (Driss), samoin naimisissa, Pariisissa, mutta miesten ystävyys jatkuu. He tapaavat toisiaan, eivätkä tule milloinkaan unohtamaan yhteistä aikaansa.

6. marraskuuta 2016

AKVARELLEJA KIRJAILIJAN TAPAAN

Aloin lukea Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Vaikka takakannessa ei lukisi "Viikilä kirjoittaa runollista proosaa", lukija tietäisi kirjailijan olevan runoilija. Tämän kirjan "akvarellit" ovat kuin runoja. Niitä lukee mielellään, minä varsinkin, sillä Viikilä on pujahtanut 1800-luvun Helsinkiin ja Engelin aikaan, kun saksalainen arkkitehti oli Helsinkiä rakentamassa. Osa faktaa ja osa fiktiota. Engelhän ei täällä viihtynyt, tässä kallioisessa pienessä kaupungissa, puoliso vieläkin vähemmän. Engel viihtyi kyllä työnsä ääressä ja Helsinki oli hänen työnsä.

"Suurin osa ihmisten tekemästä työstä menee näkymättömiin. Siivoojalla on edessään joka päivä aina sama urakka. Kaupunkia rakentavan arkkitehdin laita on toisin. Myös tehty työ on aina näkyvillä. Työn kunnia ympäröi hänet jopa arkisilla kävelyillä, ellei hän ole osannut muuttaa kaupungistaan. Mikään ei tunnu niin maalliselta kuin julkisuus, ja kiveen hakattu on pahinta julkisuutta.  -  Erottajan kaivolta katsottuna näen sen selvästi: rakentamani kivihelsinki näyttää antiikin kukkulalta."

En sittenkään Hakikseen lähtenyt tänään. Olisin mennyt vain Stadin Slangin myyntikojun takia. Olkoon. Olen lämpimässä sisällä ja katselen välillä ikkunasta ulos tiuhaa lumisadetta.  Yöllä kuului useampaan kertaa poliisiautojen ujellus. Nykyinen kotikatuni ei ole koskaan hiljaa. Se elää ympäri vuorokauden talvet ja kesät. Kuin isommankin kaupungin katu. Jos Helsinki olisikin jäänyt siihen, mihin Engel sen jätti? Kaukana maalla olisi tämä alue, lehmiä ja lampaita, metsää täynnä. Engelin kynä ei tänne asti yltänyt. Hän oli kaupunkien arkkitehti, joka kaipasi takaisin Berliiniin.















5. marraskuuta 2016

TARINA KOLMEN VEIJARIN PILASTA

Katsoin Areenasta "Suuri Modigliani-huijaus". Kolme italialaista veijaria päätti vedättää taidemaailmaa ja onnistui. Oli aina väitetty taiteilija Modiglianin heittäneen Livornon kanavaan veistämänsä naisen pään loukkaannuttuaan ystäviensä kritiikistä. Vuonna 1984 alettiin kanavaa ruopata ja kuinka ollakaan, mudan ja levän, liejun ja roskien seasta löytyi peräti kolme päätä. Toisena löydetty oli näiden kolmen opiskelijan työ, joka oli syntynyt nurmikolla muutamassa tunnissa vanhaan kiveen. Soppa oli valmis.

Kaverusten aikaansaannosta analysoitiin tutkittiin kaikilla keinoilla ja aidoksi Modiglianiksi todettiin. Taidemaailma oli haltioissaan, kun 75 vuotta kanavan pohjassa maannut teos sai uuden päivänvalon ja kaiken kunnian. Pojat olivat innoissaan ja toistaiseksi visusti vaiti kujeestaan. Kaksi muutakaan päätä tuskin olivat sen enempää Modigliania, mikä myöhemmin todettiin.

Lopulta kaverukset päättivät maailmalle tunnustaa kepposensa. Kukaan ei uskonut. Taidemaailma tahtoi uskoa sen, mitä halusi ja se halusi aidon Modiglianin, jonka takapuoleen oli tarttunut tavallista ruohoa poikien nikkaroidessa työtään nurmikolla. Tutkijat totesivat ruohon hyvin vanhaksi ja harvinaiseksi leväksi!

Nuorten miesten oli lopulta todistettava filmikameroiden ja asiantuntijoiden seuratessa silmä kovana, että "Modigliani" syntyy muutamassa tunnissa. Niin se syntyikin. Siinä kameroiden suristessa ja asiantuntijoiden pettymykseksi. Noloa. Kaikki päät otettiin näkyviltä pois, eikä Livorno enää ylpistellyt löydöllään kanavan pohjasta. Seuraamuksiakin oli, taideväkeä irtisanottiin ja osa lähti itse. Asiantuntijat ja tutkijat saivat kantaa häpeää naiivilla uskomisellaan.

Nyt pojat ovat 30 vuotta vanhempia, kujeilut ovat jääneet. Minusta juttu oli kaikista murheellisista seuraamuksistaan huolimatta hauska veijaritarina ja todisti sen, kuinka vaikeaa on tunnistaa aito väärennöksestä. Ehkä 30 vuoden aikana tutkimusvälineet ovat muuttuneet ja parantuneet, ettei enää päästä yhtä helposti vetämään nenästä maailman silmäätekeviä taiteen tuntijoita.

Kuka tietää, mitä näkee ja katselee Ateneumin Modigliani-näyttelyssä. Eikä sillä ole väliäkään. Me tahdomme nähdä Amedeo Modiglianin teoksia ja me näemme niitä.





4. marraskuuta 2016

OSTOSTEN PÄIVÄ

Päätin tänään panna haisemaan ja sen totta vieköön tein. Ostin kaikenlaista ja vielä Itäkeskuksen Stockmannilta sekä Powerista langattoman hiiren, josta en saanut paristojen kantta auki. Olisi pitänyt myyjää pyytää panemaan aparaatti käyttökuntoon. Soitin Poweriin ja toisessa päässä oli ällistyttävän kärsivällinen herrahenkilö, joka neuvoi ja neuvoi ja jos nauroi, niin fiksusti sisäänpäin. Sitten älysin kynsiviilan käyttökelpoisuuden ja sillä sain kannen auki. Alkoi paristojen esille ottaminen kahdesta päällikkäisestä suojastaan. Sinä ei voinut kynsiviilaa käyttää. Mitä varten kaikki pakataan vaikeasti avattaviksi? Lopulta asia oli reilassa ja aloin saada hiirtä kuntoon. Se pelasikin vielä! Ei kun rintaa rottingille ja mieli ylpeäksi: mä osasin!

Suomalaisesta Kirjakaupasta ostin  Finlandia-palkintoehdokas Jukka Viikilän  "Akvarelleja Engelin kaupungista". Sulloin sen muitten ostosten mukaan kassiin ja lähdin hankkimaan hedelmiä. Lonkka oli ystävällisellä tuulella, jotta panin reippaasti jalkaa toisen eteen. Stockmannin kassit heiluivat rytmikkäästi askelteni tahdissa rollaattorin kahvoissa. Elämä hymyili. Lounaan laitoin myöhään iltapäivällä ja yksi kortisonitiputus taitanee jäädä väliin.

Sunnuntaina sään salliessa metromatkailen Hakikseen ja käyn tutkailemassa Slangin myyntipöydän markkinoilla. Cd-levyjä ja kirjoja minulla on, mutta jos on tullut jotain uutta kuunneltavaa tai luettavaa slangiksi.

Hyvää iltaa.

3. marraskuuta 2016

RAFAELIN KASVOT

Piti saamani Italian kirje valmiiksi. En saanut. Enkä edes ajattele sitä sitaattia, joka kuuluu näin, enkä muista kenen, "piti tehdä tämä pitkäksi, kun ei ollut aikaa tehdä lyhyeksi" tai jotain sinne päin. "Lyhyestä virsi kaunis" sanotaan myös ja on niitä muitakin, mutta minä sanon kirjeeni aina pitkäksi. Muita kirjeitä kun en enää kirjoittele. Nykyisin soitetaan tai meilataan. Varsinkin jälkimmäinen on persoonatonta. Paperinen kirje kuorineen on sitä oikeaa kirjeenvaihtoa. Laskujakaan ei tule kirjekuoressa. Ottavat suoraan tililtä ja kertovat näytöllä sen tekevänsä.

Luin Kansallismuseosta ostamaani renessanssi-kirjaa, että viisastuisin. Luin, mutta en viisastunut. Mitä varten maalauksia pitää analysoida ylipäätään? Selitellä? Signeeraus ei ollut tapana 1500-luvulla. Tutkijat ovat epävarmoja, onko maalaus sen, jonka luulevat olevan. Tulevat tulokseen, että se onkin mestarin oppilaiden työ. Ehkä mestari on jonkun kerran antanut sutinsa viistää kankaan tai puun pinnalla. Rafael pani Jeesukselle omat kasvonsa, kertovat asiantuntijat, Siunaava Kristus Vapahtaja-maalaukseen. Aivan eri näköisenä kuin ollaan totuttu Jeesus näkemään. Jos pantaisiin se käärinliina, jossa on Jeesuksen piirteet ja joita on maailmassa useampia, Rafaelin kuvan kasvoille, ei piirteet olisi yksi yhteen. Minäkin nähnyt yhden semmoisen liinan jossain museossa aitona reliikkinä. Yhtä puijausta kaikki tyyni.

Iloitkoot nyt ne ihmiset, jotka ovat himoinneet lunta valoisuuden takia. Nyt sitä sitten on. Ei paljoa, mutta tarpeeksi valoa luomaan. Pitää kaivaa kaapista pitkävartiset talvisaappaat ja painaa baskeria syvemmälle päähän. Muutama sentti tuli ja pitkät jonot renkaanvaihtoliikkeissä. Suomalainen kun ei usko talven tuloon, ennen kuin se on tullut ja hätäkin käteen. Itse olin fiksu autoilija. Hyvissä ajoin vaihdatutin, kun oli ollut talvia ennenkin ja aina siihen ennemmin tai myöhemmin kuuluu lumi, jää ja pakkanen. Mutta minä olenkin nainen ja elin/elän naisen logiikalla. Autoa ei enää ole. Ajan rollaattorilla lonkkavaivan takia. Tästä asiasta voisin pitemmästikin kirjoittaa ja maristakin vähän. Ihmisillä on luulo, omakohtaisesti koettu, että kun lykkii rollaattoria, on päässäkin vikaa. Sitten kohdellaan sen mukaisesti, puhutaan kuin viiden ikäiselle, pankissa kysellään, ollaanko sitä oikeassa paikassa jne. No, aikaisemmalla asuinalueellani Katajanokalla ja keskustassa en tällaisen kohtelun kohteeksi koskaan joutunut. Itäkeskuksessa joudun ja pihisen kiukkua, vastaan kipakasti olevani täyspäinen apuvälineestäni huolimatta. Vika on alapäässä, ei yläpäässä.

HS luettu ja nyt tiedetään, kuinka monta puheenvuoroa kukin kansanedustaja on istunnoissa käyttänyt. Joku puhuu tyhjälle salille, kun kollegat ovat jo lähteneet. Puhe kirjataan puhutuksi. Eilen tiedettiin isoisten tulot, ken on rikkaampi toistaan. Ennen ilmestyi semmoinen kuin Verokalenteri (en tiedä,ilmestyykö vieläkin) ja niin uteliaat saivat tiedonhalunsa tyydytetyksi. Ilma pakkasen puolella. Mietin, lähtisinkö kokeilemaan korkosaappailla kävelemistä rollaattorin kahvoissa.







2. marraskuuta 2016

PYRY IKKUNAN TAKANA

No, lunta tulee, ihan pyrynä. Enää ei pikkukengissä tepastella edes roskikselle. Yksi aste plussaa. Näinhän se menee. Aina. Kunnes kunnon pakkanen jysähtää. Eilen kävin kaupassa, että loppuviikon voin olla menemättä. Ellen sitten ihan Helsinkiin. Jos vaikka sunnuntaina Hakiksen torille.

Aloin kirjoittaa Italiaan kirjettä ja siitä on tulemassa pitkä. Politiikkaa huonosti tuntevana on siitäkin  jotain sanottava. Taiteesta sen sijaan tulee aivan itsestään tekstiä ja nyt ryhdyin pohtimaan niitä Modiglianin pitkiä kauloja. Sitten lähemmin, kun olen näyttelyssä käynyt.

H soitti ja valitteli särkyä leikatussa käsivarressaan. Kuuluu kuitenkin näin kauan operaation jälkeen asiaan. Minun silmäni puolestaan voivat hyvin. Ilman koppia silmien päällä on ihanaa nukkua ja enää yhden lääkkeen tiputtelukin helpottanut elämää. Eilen pesin ensimmäistä kertaa hiukset ja silmät visusti kiinni. Ripsiin väriä ja niinhän olin valmis plussakorttikauppaan. Ostin persimonia eli kakia eli sharonia. Ovat juuri nyt parhaimmillaan. Olisin hetken istunut penkillä katselemassa ostavaa yleisöä, mutta paikan olivat vallanneet mies ja nainen, jotka joivat viinaa suoraan pullon suusta. Pyörsin sulavasti pois, ulos ja kohti kotia. Itäkeskus!!

Siirryn nyt Italian kirjeen kimppuun, kun on kerran halu. Hyvää pyrypäivää täällä Helsingissä.

1. marraskuuta 2016

MARRASKUU

Nyt olisi asiaa Mymskälle, jos tätä luet. Niin mielelläni liittyisin blogisi lukijoiksi, mutta olet muuttunut salaiseksi. Liikenisikö minulle kutsu? Ja jos, niin kerro, mitä teen.

Aion ulos tänään. En pitkälle kumminkaan. Yhdet tipat enää neljä kertaa päivässä silmiin ja silmäsuojuksia en enää öisin käytä. Elämä ja ulkona käynnit pitää organisoida tippojen väliin. Ateneumiin ehdin hyvin ja lääkäri sanoi, että voi tunnillakin tiputusta siirtää. Mutta ei tänään. Jos rahkeet riittävät, menen sunnuntaina 6.11. Hakiksen markkinatorille. On Stadin Slangin pöytäkin. Kuulemma ihan hallin kupeessa.

Se on sitten marraskuu ja taatusti syksy.

Taas taivaanranta viluisna rusottaa
ja hämy harmaa vesille leviää
ja saaret loitot sumuun peittyy,
onnelat kevät-unelmaini.

Kuin varjot hiljaa hiipivät ihmiset,
- ne paljon näyttää hetkessä kuihtuneen.
Kuin paljaat, luiset käsivarret
tuulessa vääntyvät puitten oksat.

(Juhani Siljo "Marraskuu" kaksi ensimm. säkeistöä)