30. joulukuuta 2017

MUSEOKORTIN UUSIMINEN

Tänään mekkopyykkiä. Tipahteli eilen rinnuksille syödessä. Sottapytty! Loppupäivän istuin miettimässä hienoa uutta salasanaa museokortilleni. Sitten sen keksin. Liittyy taiteeseen. Museokorttini on nyt uusimisen jälkeen voimassa 472 päivää. Iso osa Helsingin ja koko maan museoista hyväksyy museokortin, jota vilauttamalla lipunmyynnissä pääsee sisälle. Kortti tietysti maksaa ja mitä ahkerammin museoissa käy, sitä enemmän hyötyy ja tarpeeksi monen käynnin jälkeen, tulee kortista ikään kuin ilmainen. Museokorttia näytän lipunmyynnissä mielelläni, mutta ärsyttää se, kun K-kaupassa tiukataan plussakorttia ja lottoa jättäessä veikkausasiamiehelle kysytään veikkauskorttia. Eikä minulla niitä ole. Ihmisellä pitää olla kortteja, kaikenlaisia kortteja. Pankkikortti, jäsenkortti, Kela-kortti, ajokortti, henkilökortti, kanta-asiakaskortti, matkakortti, postikortti...

Ennen vanhaan oli varsinkin herroilla kartonkisia nimikortteja. Kun mentiin esimerkiksi  jonkun kotiin vierailulle, eikä ovikelloon vastattu, pudotettiin nimikortti postiluukusta ja se tipahti alapuolella olevaan nimikorttilaatikkoon. Siitä isäntäväki näki, kuka oli käynyt ja voi ottaa yhteyttä. Tämä tapa oli joskus 1800-luvulla, minun vuosisadallani.

Sunnuntaina on se ilta ja yö, jolloin meidän koirat vapisivat, läähättivät ja kieli roikkui suusta. Vaikka kuinka yritimme niille kertoa, että tämä on se päivä vuodesta, kun rahaa pannaan suuret määrät taivaan tuuliin ja jokainen raha pamahtaa. On koiria ja kissojakin, jotka eivät ole moinaskaan. Meidän kaikki koirat, mitä heitä vuosien aikana oli, pelkäsivät rakettien ääniä. Asuimme kaupunginosissa, joissa räiskyteltiin. Täällä päin on ollut hiljaisempaa ja taloyhtiön ohjelapussakin kiellettiin pamauttelu lähiympäristössä. Katajanokan rannassa olimme, puoliso ja minä Skattalla asuessamme, usein katsomassa, kun Suomenlinnassa oli ilotulista. Komeaa katseltavaa. Ei mitään pikku räiskettä. Taisivat samalla olla jonkunlaiset SM-kisat.

Pidän paussia aina välillä Juha Hurmeen Niemessä. Siinä on niin paljon historiaa pitkin ajanlaskuja, että pitkään ei pysty mieltämään. Kirjailija poukkoilee milloin missäkin vuodessa ja vuosisadassa, vuosituhannessa. Kalevalasta riimukirjoituksiin, rautakauden tuluskiviin, Lapin joikaamisesta Muhammadin pakoon Medinaan, jääkauden mannerjään levinneisyydestä Kreikan filosofeihin ja itkuvirsien kautta itämerensuomalaiseen mytologiaan ja Galilein sekä Tyko Brahen havaintoihin. Mutta kaikkine rönsyilyineen minusta mahdottoman mielenkiintoinen kirja. Lisäksi vielä kirjailijalla kirjoittaessaan ollut huumori silmäkulmassa. Koko ajan.









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti