Silloin tällöin tyhjä näytön neliö pelottaa, kun ei ole mitään kirjoitettavaa. Pitäisikö panna läppärin kansi kiinni? Onko oikeilla kirjailijoilla aina inspiraatio aloittaessaan päivittäistä kirjoittamista? Tietysti ammattimaisuus auttaa ja voi pakottaa itsensä suoltamaan tekstiä. Kirjoitetaanhan myös tilauksesta. Amatööri on vaikeuksissa. Blogeja lopetetaankin sen takia, kun asiaa ei enää tunnu olevan. Viisas ratkaisu. Luovuutta ei voi pakottaa. Amatööri ei ainakaan.
Joskus aloitettua alkaa asiaa tulla. Kirjoittaminen viekin mennessään ja lopputulos tyydyttää. Tänään minun pitäisi olla kirjoittamatta. Mutta odotellaan, jos jotain syntyy. Omista tekemisistähän on helppoa kertoa. Kiinnostaako ketään, jos blogin kirjoittaja käy tai aikoo käydä kaupassa, vie roskansa, istuu parvekkeella ja lukee? Tämän kaltainen teksti kuuluisi päiväkirjaan. Onko blogi päiväkirja? On ja ei. Syvällisiä ajatuksia en tänne kirjoita, en inise turhista, en voivottele vaivojani, en pohdi perimmäisiä kysymyksiä ja niihin vastauksia. Heppoista on teksti. Silti riittää jokunen lukija, vaikka laskuri joskus puijaa.
Sitten "päiväkirjan" kimppuun. Lähetin illalla A:lle pitkän meilin. Hänhän ei tiedä elämästäni juuri mitään. Olemme tavanneet kerran Horstin ja hänen kodissaan Saksassa, kun heidän esikoisensa oli vastasyntynyt. Horstin olen tuntenut paljon kauemmin, olimme kerran rakastuneita. Ensirakkautta ei kai unohda koskaan. Se voi olla ihmisen elämässä puhtainta ja kauneinta, viattominta ja aidointa tunnetta. Luulin saatuani yhteyden A:han, että tapaisin Horstin ja hänet taas. Sitten sain kuulla Horstin kuolleen. A:n tapaaminen olisi toki mahdollista, jos matkustaisin hänen luokseen Espanjaan. Kerran hän esitti kutsun. Sen jälkeen siitä ei ole puhuttu. Eilisessä meilissä kerroin itsestäni ja tekemisistäni enemmän, ajatuksistani... Nykyisin sitä sanotaan avautumiseksi.
En pidä kovin pitkistä blogiteksteistä itselläni. Lopetan tänään tähän, aloitan sunnuntaipäivän vieton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti